Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2010

Kissaeläin vedessä. Siinä on harvoin mitään arvokasta. Ainakaan se ei tunnu miellyttävältä ja turkin kuivumisessa menee pitkään. Tämä kissaeläin osaa uida, se ei vain pidä siitä, että kesken rauhallisten päiväunien se pudotetaan äkkijyrkältä veteen. Rannalle räpiköidessään se miettii, miten yhtäkkiä joutuikaan tähän harmilliseen tilanteeseen.

Valkoisen Leijonan turkkia kuivatessani mietin kuinka huvittavaa on, että vuoron perään vedämme toisiamme ylös rapakosta. Leijona tuhahtelee, että se toki on tunnettu nopeista reflekseistään, mutta että päiväunensa se vaatii häiriöittä. Minä yritän tyynnytellä sitä ja takoa järkeä sen päähän, jotta ymmärtäisimme, ettei se ole yksin kalliollaan tässä maailmankaikkeudessa.

Lohduttaakseni itseäni (siitä hyvästä, että kastuimme molemmat) valmistan kupillisen punaista Keemun Congou –teetä ja pohdin, mikä minut saikaan lähtemään tähän pesänrakennukseen. Mietin näitä lukuja, joita olen pyöritellyt ja sitä kaikkea epävarmuutta, jonka kanssa joutuu villissä luonnossa vastakkain. ”Lainsuojattomia”, shakaalin ääni kuiskaa puun takaa.

Se on kissaeläimen dilemma. Äärimmäinen pyrkimys itsenäisyyteen ja arvokkuuteen, jopa niin, että se joskus näyttää koomiselta. Ja sitten kuitenkin Leijona laumaeläimenä: Vieretysten metsästämässä ja ruokailemassa. Eikä siinä ole mitään omituista, Leijona sanoo.

Teelehdistäkö minun pitäisi tämä pesä rakentaa, mietin turhautuneena. Onko siinä edes uutuusarvoa? Entä tämä tarve olla ensimmäisenä liehuttamassa valkoista harjaansa tuulta vasten? ”Väärin, VÄÄRIN”, karjahtaa Valkoinen Leijona. Sinä olet käsittänyt kaikki väärin! Läpsäistessään märällä tassullaan poskeani se sihahtaa: Kyse ei ole sittenkään teestä, vaan sielustasi, herkkyydestäsi, visiostasi ja mieleenpainuvasta tunnelmasta.

Niinkö se sittenkin on? Siemaisen suuntäydeltä punaista teetä ja näen taas valmiin pesän mielessäni. Mutta että pitäisi sielunsa heittää savannille riepoteltavaksi? Se lienee jo vähän liikaa…

Advertisement

Read Full Post »

Yksi pitkäaikaisimpia teesuosikkejani on ollut jasmiinitee. Ystäväni osti minulle vuosia sitten aivan ihanaa Reilun kaupan srilankalaista jasmiiniteetä. Pohjana oli Ceylon-tee ja jasmiininkukan lisäksi teessä oli myös jasmiinin aromia. Ihastuin tummaan jasmiiniteehen ja ystäväni toi sitä lisää, kunnes yhtäkkiä kyseisen teen maahantuonti oli lopetettu. Olen sittemmin juonut monenlaista jasmiiniteetä erilaisilla hapetuksen ja jasmiinin määrän variaatioilla. Kaikkein eniten nautin nykyään puolihapetetusta jasmiiniteestä. Teelehtien seassa pitää olla jasmiininkukkaa, pelkällä aromilla maustettu tee ei voimakkaiden kukkaismakujen jälkeen enää tunnu riittävältä.

Jasmin Finest Superior oli minulle todellinen löytö. Jasmiinia oli runsaasti niin tuoksussa kuin maussakin. Kun upotti nenänsä teepussiin ja nuuhkaisi syvään, tuoksu vaikutti melkein huumaavalta. Finest Superiorin juominen jätti aina rauhoittavan tunteen ja sen maku oli jollakin lailla syvä ja täyteläinen. On aika kiintoisaa, että suorastaan päällekäyvän terävä jasmiinin maku (pidän siitä hieman ylihaudutettuna, juuri ennen kuin se muuttuu kitkeräksi) antaa sellaisen rauhan ja rentoutumisen tunteen. Viime aikoina olen juonut Jasmin Chulania, osittain hapetettua ja myös voimakkaasti jasmiinilla maustettua. Vaikka Chulanin maku on rohkean jasmiininen, se on kuitenkin sopusoinnussa teelehtien herkän hapetuksen kanssa ja jälkimaku on mielestäni yllättävän keveä. Chulan ei kuitenkaan saa aikaiseksi sellaista suloista vajoamisen tunnetta kuin Finest Superior.

Jo aiemmin kirjoitin siitä, kuinka teenjuontiin voi liittää henkilökohtaisia, syvällisiäkin merkityksiä. Jasmiinitee on ollut minulle jo vuosia keino rauhoittua, vetää henkeä ja ravistella päivän raskaimpia möykkyjä olkapäiltä. Olen onnistunut suggestoimaan jasmiininmakuun helpotuksen tunteen, joka on jo lähes fyysinen kokemus siitä, kuinka painolastit valahtavat ensimmäisen kulauksen jälkeen hartioilta. Ehkä ensi kerran join jasmiiniteetä stressaantuneena? Ehkä tilanne kokonaisuutena sai minut rentoutumaan ja seuraavalla kerralla muistin jasmiiniteen lempeän vaikutuksen. Ehkä näin, ehkä jotenkin toisin, en todellakaan muista.

Nykyisin, kun tulen tuohtuneena kotiin pitkän päivän päätteeksi, tai kun päässäni tykyttää alkava päänsärky, tai kun pääsen vihdoin kotiin pitkältä junamatkalta, valmistan ensimmäiseksi jasmiiniteetä. Nuuhkin sen tuoksua ja yritän keskittää kaikki ajatukseni siihen ja sitten päästää ajatuksista irti. On hiljaista ja tuttu maku lohduttaa. Suuhun leviävät aromit tuntuvat hidastavan aikaa ja antavat jännittyneelle keholleni tai poukkoilevalle mielelleni signaalin Vain Olla.

Nytkin juon jasmiiniteetä sisäänpäin kupertuvasta, paksureunaisesta mukista. Sitä on mukava pitää sylissä molemmin käsin, se taitaa auttaa hetkeen käpertymisessä muotokielellään. Jasmiiniteetä pitäisi kuitenkin ehdottomasti juoda ohutreunaisesta, herkästä astiasta, jotta tuoksu ja maku saisivat kaiken huomion. (Kiinalaisesta, lasitetusta posliinista tietysti.) Jostain syystä tukevan pyöreä muoto luo turvaa ja rauhoittaa ja on siten yksi keino luoda teenmaistelun tunnelmaa toisenlaiseksi. Niin ollen jasmiiniteen valmistukseen sopii mielestäni täydellisesti pieni valurautainen kannu, jonka sain ystävältäni Englannista. Se on oikeastaan alun perin ollut osana teetarjoilua japanilaisessa ravintolassa Lontoossa, jossa ystäväni oli töissä. Siellä siihen ihastuin ja ystäväni lupasi toimittaa yhden käytöstä poistetun minulle. Rautapannu on sirolla tavalla jykevä – luotettava kumppani, joka pysyy lämpimänä pitkään. Se on ehtinyt imeä itseensä monenmonta ruokailuseurueessa kerrottua tarinaa. Ehkäpä se ei siksi hätkähdä pienistä murheista vaan hauduttaa tyynenä jasmiiniteetäni aina uudelleen.

Read Full Post »

Valkoisen Leijonan pesä on ollut olemassa jo pitkään. Sitä ei vain ole vielä löydetty. Harvinaisuuksille käy usein niin. Kuinka monesti olette nähneet luonto-ohjelmassa valkoisen leijonan tavallisten joukossa?

Olin aavistellut Valkoisen Leijonan läsnäolon jo monta vuotta, mutta en ollut uskaltanut kääntyä katsomaan sitä. Jossain vaiheessa, noin vuosi sitten, ymmärsin, että se oli valinnut minut pesänvartijakseen. Olinko minä hän? En vielä täysin tiennyt, enkä tiedä. Minulle se kuitenkin kuiskasi: Meitä täytyy suojella. Ja niin minä päätin aloittaa projektin.

Niin iso eläin ja niin pieni pesä. Kuka ottaa sellaisen vastuun kantaakseen? Joka viikko epäilen, olenko Leijonanluonteinen. Miten tässä näin kävi, ihmettelen, ja sitten aina aloitan uudelleen. Joskus täytyy luottaa intuitioon, eläimen vaistoihin. Kaikenlaisen yläpilven jälkeen aloin kaivata elämästä jotain primitiivistä, aistien ensisijaisuutta ja yksinkertaiseen uppoamista. Niin monta vuotta luulin, että primitiivisyys on tylsämielisyyttä. Sittemmin olen alkanut epäillä sen olevankin hyve.

En väitä ollenkaan, että olisi helppoa päästä selville Valkoisen Leijonan luonteesta. Puhumattakaan siitä, millaisista aineksista se haluaa pesänsä rakennuttaa. Tämä on minullekin mysteeri. Tässä mitä luulen: Eläin ei osaa valehdella, eikä se myöskään tulkitse viidakon lakeja niin kuin me olemme niitä tässä yhteiskunnassa tulkinneet. Ne ovat Leijonalle välttämättömyys, elinehto ja merkki tasa-arvoisuudesta – reiluudesta toisin sanoen. Siitä syystä se on päättänyt sanoutua irti tulkinnoista, joiden mukaan viidakon lait tarkoittaisivat keinottelua, harhaanjohtamista, huijauksia ja loputonta oman edun tavoittelua. Suoraan sanottuna, sitä ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa. Kissaeläimenä se on nautiskelija. Se ei välitä siitä, että tutkija on laskenut sen maksiminopeudeksi 60 kilometriä tunnissa, tai että sen latinankielinen nimi on panthera leo. Kerro minulle jotain uutta, se sanoo, ja minä yritän kaikin keinoin päästä tieteen taakse. Tässä tilanteessa, yrittäessäni rutistaa aivoistani jotain käyttökelpoista, se oikaisee pitkälleen ja toteaa: ”Leijona on perusluonteeltaan laiska”, ja avaa kitansa ammolleen haukotuksesta.

Kaiken edeltävän lisäksi kuvittelen Valkoisen Leijonan olevan erittäin hienostunut ja arvokas ja… Tuskin olen päässyt lauseen loppuun, kun Leijona tokaisee minulle: ”Hienostunut sanan Syvällisessä merkityksessä.” Olemme keskustelleet jo niin kauan, että tuohtunut lisäys on tarpeeton, mutta Leijonan turhamaisuus on erottamaton osa sen luontoa (tämäkin käsitetään usein väärin liittämällä turhamaisuus nirppanokkaisuuteen). Tarkennus tavoittaa kuitenkin jotain olennaista. Niin usein miellämme hienostuneisuuden olemusta pinnallisuudella, koreilevuudella tai elitistisyydellä, emmekä voisi mennä enempää metsään. Sen sijaan unohdamme, että hienostunteisuuden ydin on sensitiivisyydessä, herkkyydessä ja aidossa lämmössä. Todellista hienostuneisuutta osoittaa taito kuunnella ja ottaa toiset huomioon, antaa tilaa ja tavoitella lempeää hyväsydämisyyttä. Eikä sovi unohtaa tervettä luottamusta omaan rintaääneen, toteaa Leijona ja venyttää tassunsa kohti auringon kirkasta juovaa.

Entä miten tämä kaikki liittyy teehen?

Read Full Post »

Annamme elämässämme jatkuvasti erilaisia merkityksiä kokemuksillemme. Liitämme elämäntarinaamme koukkuja, joiden avulla voimme sanoa: Tämä on minua, tässä on minun persoonallisuuteni. Tärkeät kokemukset saavat enemmän tilaa, vähemmän tärkeitä suodatamme ohitse huomaamatta. Jostain syystä teestä tuli minulle tärkeä kokonaisuus ja vähitellen olen alkanut nähdä sen eri merkityksiä elämässäni. Toisinaan teellä on välinearvoa, joskus se on itseisarvo tuoksuineen ja makuineen. Koskaan se ei kuitenkaan ole ollut täysin objektiivista, vaan olen liittänyt teehen mielipiteitä, tunnelmia ja kuvitelmia.

Miksi ihmeessä puhua blogintäydeltä teestä? Edellisessä kirjoituksessa totesin, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita. Vaan teepä merkitsee minulle kaikkea sitä, mitä siihen haluan liittää ja mihin sen haluan kuuluvan. Ei ole lainkaan vähäpätöistä tutkailla yksittäistä asiaa (ja lukuisia siihen liittyviä nyansseja), sillä kaikki on aina suhteellista. Miksi ylipäänsä puhua mistään, ellei halua luoda maailmaansa ja vaikuttaa muiden maailmoihin puheellaan? Vaikuttamisen ei tarvitse olla manipuloimista. Kaikki me tarvitsemme peilejä nähdäksemme kirkkaammin sen, mikä meille on tärkeää. Minä uppoan mielelläni teehen ja katselen sitä kaleidoskoopista. Huviksi, vakavissani ja tunteellisena. Miksi ei?

Teen voimakas tunnearvo liittyy mielessäni nostalgiaan, lämpöön ja kotiin. Jossain nuoruuteni vaiheessa perheeni alkoi kiinnostua teen eri mauista ja valmistuksesta. En muista, mistä kaikki sai alkunsa. Osuutensa oli sillä, että meistä kukaan ei ollut kahvinjuoja, tee tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Olimme tottuneet juomaan teetä juhlissa ja kotonakin. Jossain vaiheessa kokeilumme johtivat siihen, että pussitee jäi lähes kokonaan ja opimme etsimään tietoa teestä. Haudutimme pannun toisensa jälkeen illassa ja parhaimpina juttelimme tuntikausia ja joimme monta pannullista teetä ohessa. Teellä on minulle siis valtava tunnearvo. Se kokosi perhettä yhteen ja oli väline asettua keskustelemaan. Ei kenties aina ollut oleellista, että kyse oli teestä, vaan että meillä oli jotain yhteistä. Teestä tuli jotain enemmän. Määrittelimme sen avulla eroavaisuuttamme muihin perheisiin. Emme tunteneet kovin montaa ihmistä, joka olisi valmistanut teensä samalla hartaudella.

Teellä on arvonsa myös arkijuomana, tapana ja tottumuksena. Suurin osa ihmisistä tarvitsee rutiineja. Teen valmistaminen luo turvallisuutta. Mielestäni on jollain tavalla rauhoittavaa odottaa veden lämpenemistä, huuhdella pannu kuumalla vedellä, tuntea teelehtien tuoksu ja odotella teen hautumista. Tee voi käynnistää päivän kuten lehden lukukin. Se liittyy kiinteästi totuttuun tilanteeseen. Tai voi se olla keino hallita stressiä, pysähtyä ja pohtia tai kenties kokea inspiraatiota. Nytpä keitän teetä, ajattelen, kun haluan nautiskella tai kun ajatus harhailee liikaa. Nyt tarvitaan kunnon vahvat teet, sanon, kun päivä on ollut pitkä ja raskas. Luon itselleni erilaisia merkityksiä sisältäviä tilanteita teen avulla.

Harrastuskin se on. Voimakkaimmin tässä merkityksessään tee on puhtaasti tuote, ei tapa, ei tunnelmanluoja, ei liikkeellepaneva sysäisy. On mukavaa opiskella jatkuvasti uutta jostain itselle tärkeästä. On mukavaa olla pieni salapoliisi ja tutkailla, tuumailla ja arvioida. Mitä enemmän opin, sen enemmän haluan tietää. Voin kanavoida taitojani ja persoonallisuuden ominaisuuksiani johonkin erilaisia aisteja haastavaan harrastukseen. Olen ehkä kriitikkoluonne. Perkaan ja puntaroin kahvilakokemuksiani ja innostun kun löydän uuden hienon teelaadun. Heittäydyn hetkeksi kriittiseksi ja annan itselleni luvan keskittyä kaikella energiallani johonkin niin hienosyiseen asiaan, kuin tee vain voi enimmillään olla. Ei tarvitse ajatella muuta.

Siinä piilee syventymisen nautinto.

Read Full Post »

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.” Kuka tahansa kiinalaisen sananlaskun aikoinaan keksikään, hän siemaili melko varmasti teetä puutarhansa katveessa istuskellessaan ja elämänkulkua tuumaillessaan. Höyryävä kuppi kädessä, lämpimän tunteen tavoittaessa vatsanpohjan on helppo tavoitella hetkellistä seesteisyyttä ja karkailevien ajatusten viisautta. Tee on muutakin kuin juoma. Se voi olla väline asettua hetkeksi aloilleen, herätellä aisteja ja palata johonkin hyvin yksinkertaiseen viehätykseen maailman merkillisyydestä.

Ollaanpa rehellisiä. En tiedä teestä paljoakaan. En ole koskaan osannut lähestyä asioita kovin teoreettisesta näkökulmasta. Olen enemmän tunneihminen. Olenkin leijona. Savannilla on syytä luottaa vain vaistoihinsa. Yritän kyllä kovasti myös painaa mieleen mitä, mistä ja miten, mutta ennen kaikkea opin tunnelmista. Voimakkainta jasmiiniteetä nautin stressaantuneena ja puer:ia herkuttelun himoon. Ja kun olen alakuloinen: puhdasaromisinta vihreää, jota kaapista löytyy.

Valkoisen Leijonan pesä on siten lämmin, ei niinkään kliininen. Siellä tutkaillaan aihetta yrityksen ja erehdyksen mäkisessä maastossa. Vieraat eivät ole minulle oppilaita tai valistettavia vaan vastaantulijoita tutkimusmatkalla.

Monikaan ystävistäni ei liiemmin pidä teestä. Totean aina, että ei ihmekään, et varmaan ole saanut kunnollista teetä. En ole silti mikään kikkailija. Maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita – kuten puutarhanhoito. Tavoitteeni on kuitenkin liittyä osaksi sitä joukkoa, joka haluaa lempeästi osoittaa, että on muitakin tapoja tarjoilla teetä, kuin liottaa pirkkateetä kahvikupissa. Ei ole kyse ilkeydestä, kyse on tietämättömyydestä. Toivon, että Valkoisen Leijonan pesästä erilaiset tavat nauttia teetä leviäisivät vähitellen yhä useamman kotiin. Mielestäni ei ole olennaista, pitääkö pyramidipussiteestä, suklaateestä, senchasta vai hienoimmasta valkoisesta, tai miten teensä valmistaa. Tärkeintä on se, että on oikeasti ollut mahdollisuus valita, oppia, haistella ja maistella.

Niinpä…

Kun löydät Valkoisen Leijonan pesän, tule kertomaan minulle, miten Sinä maistat teen.

Read Full Post »