Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2010

Leijona on herännyt! Se on noussut takajaloilleen, piiskaa häntäänsä ja karjuu. Koko asunto tärisee. Sen harja on pörröllään, silmät leimuavat tulisina ja hampaat välkähtävät. Tunnen kuinka sen matala ääni jyrisee selkäni takana ja se hyppää kissaeläimen ketteryydellä aina tielleni vaikka koetan kääntyä pois. Se on raivoissaan ja se on iso.

Mitä oikein tapahtui? Tulin kotiin hermoja raastavan päivän jälkeen, hengitys hauraana, ajatukset epäilyjä täynnä, hartiat lysähtäneenä. Olin päivän päätyttyä lähestulkoon myöntämässä itselleni, että tätä pesää on mahdoton rakentaa. Minä en pysty siihen yksin. Käteni tuntuvat liian pieniltä, hakkuulapio luiskahtaa aina vain sormistani ja päätäni särkee pelkästä ajattelusta. Ajatukseni vilisevät vaatimuksista, numeroista ja tekemättömistä selvityksistä ja tahtoni on vain lepattava liekki.

Kotona lysähdin pöydän ääreen. Yhtäkkiä tunsin rinnassani sen voimistuvan kuminan. Leijona kasvoi takanani, suuremmaksi kuin koskaan, vihaisemmaksi kuin koskaan ja murisi niin, että luulin melkein suihkukoneen lentävän ikkunani takaa. Se ei ollut pettynyt. Ei, vaikka ensin luulin. Se ei ollut turhautunut, se ei ollut edes peloissaan siitä, että hylkäisin sen. Se oli vain hirvittävän vihainen. ”Miten sinä kehtaat!”, se ärjäisi.

Huomasin, ettei se edes yrittänyt kannustaa, syyllistää tai vedota tunteisiini. Tässä oli takana jotain muuta. Se sihisi minulle siitä, etten luottanut sen viehätysvoimaan, etten taistellut tarpeeksi ja etten nähnyt leijonanluonnettani riittävän kirkkaana. Se askelsi minua ympäri luetellen kaikki ne asiat, joita en ollut edes yrittänyt ennen kuin harkitsin luovuttamista. Se Saarnasi. Leppoisa Leijonani, joka vielä aamulla lähtiessäni oli työntänyt kylmää kuonoansa entistä syvemmälle karvaisen hännäntupsunsa alle.

Mikä opetus! Kerta kaikkiaan.

Tänään minun ei lainkaan pitänyt kirjoittaa Valkoisesta Leijonasta, halusin keskittyä teehen. Mutta kuten olen todennut, Leijona vaatii tilansa, ilmaisun kahdessa merkityksessään. Minkäs teet! Pian saan teekaapin täytettä postissa. Viime päivinä olen vain katsellut surullisena tyhjentyvää teehyllyäni ja puhki kulunutta rautapannuani, josta irtoaa jo pieniä mustia hiutaleita. Uusien maistelukokemusten jälkeen on varmasti myös uusia ajatuksia. Sitä odotellessa aika kuluu jatkuvassa pienessä käsikähmässä Leijonan kanssa. Nyt se tuuppii minua jo määrätietoisesti kuonollaan.

Mainokset

Read Full Post »

Leijona nukkuu. Sen tuhistessa alan ajatella. Valmistan teetä, leikitän kissaa ja istahdan alas. Tänään halusin jotain oikein maistuvaa, monikerroksellisia makuja, joten valmistin chai-teetä. Hyvin harvoin juon maustettuja teelaatuja, mutta chaissa on jotain aitoa ja rehellistä. Siinä ei maistu esanssi vaan oikea minttu, kardemumma ja pippuri. Se on yleensä hyvää myös maidon kanssa, paitsi tämä, jossa on pohjana vihreä tee.

Viime päivinä se Iso Valkoinen on torkkunut, vajonnut ehkä talviunimaailmaan. Se murahtelee silloin tällöin ja aukaisee suunsa vieläkin harvemmin sanoakseen jotain. Pääasiassa se vain on, antaa minun katsella sitä ja kyllästyttyään alituiseen tuijotukseen löntystää silmän ulottumattomiin. Valkoinen Leijona vie paljon tilaa. Maatessaankin se heiluttaa laiskasti piiskaansa metrin säteellä ja ojentaa raukeana tassuaan kulkureitille. Se kaipaa omaa rauhaa ja kun vihdoin lopetan tarkkailemisen, huomaan että olen unohtanut jotain tärkeää. Olen unohtanut ajatella.

Vihreä Hari Chai –tee maistuu hyvältä. Tuoksussa neilikkaa ja inkivääriä, maussa minttua ja kardemummaa, kanelinen ylävire koko kokemuksessa. Nielaisun jälkeen hento pippurin takapotku suussa. Kielen päälle jää pirskahteleva tunne, joka terävöittää lähiaisteja samalla kun lämmin tunne rinnassa rauhoittaa: Kaikki hyvin. Oloni muuttuu laiskemmaksi ja täydemmäksi.

Miten unohdinkaan ajatella? En muista, koska se tarkalleen on tapahtunut. Onko kulunut viikko vai vuosi vai enemmän? Juon teetä, analysoin, kiirehdin ja suunnittelen seuraavia tehtäviä. Eikö tee sittenkään ole opettanut minulle mitään? Kuvittelen, että viereeni istuu zeniläinen opas metrin pituisessa parrassaan ja sanoo jotain yksinkertaisen viisasta, jota jään pohtimaan teekuppi kädessä. Viereinen penkki on vain kovin tyhjä. Melkein voin kuulla Valkoisen Leijonan ajatukset mutkan takaa. Se sanoisi minulle: Palaa takaisin perusasioihin. Sen matkan aloin virallisesti jo kolme vuotta sitten.

Teen kanssa sattuu usein niin, että teen juomisen kokonaisvaltainen nautinto rentouttaa jäsenet ja mielen. Lämpöiset laineet sykähtelevät kehossa kohti ääriä, keskivartalosta kohti polvia ja varpaita ja kyynärvarsia ja sormenpäitä. Mieli pysähtyy, kun ajatukset valtaa pehmeän paksu tunne. En näe enää ajattelua tarpeellisena, olen vain. Seurassa teen efekti luo miellyttävän pohjan ajatella kollektiivisesti. Teehetkeen yhdistyvä kuppien ääreen kääriytyminen valmistaa tilan vapaalle kommunikoinnille. Siinä missä teen rauhoittava vaikutus yksin ollessa sulattaa mielenkin kärkevästä raukeaksi, seurassa rauhoittuminen edistää vapaan sanan virtaa ja laajentaa kuuntelutilaa. Siemaillessa teetä, makustellessa suorastaan, voi hetkeksi vapauttaa aivot kuuntelemaan. Harkitun kuuntelun kautta syntyy leppoisaa vuorovaikutusta, teetä valmistetaan lisää, hengähdetään, pyöritellään kuppia sormien välissä. Vuorovaikutuksessa syntyy Ajatuksia.

Yksin pohdiskellessa teen virkistävä vaikutus alkaa jonkin ajan kuluttua tuntua päässä asti. Ensiraukeus muuttuu herkkyydeksi ajatella ja käydä toimeen. Tee virkistää lempeästi, rentoutumisen kautta. Päätän vajota tähän hyvään tunteeseen ja nauttia lumesta ja kynttilöistä. Valkoinen Leijona tarvitsee unensa. Silitän sen valkoista karvaa. ”Nuku vain.” Se haukottelee leukansa kyllyydestä, maiskuttelee makeasti pari kertaa ja työntää kuononsa tassun alle. Häntä sentään jatkaa rytmikästä aaltoliikettään.

Read Full Post »

-Tämä on sitä lantateetä!
-Ei suinkaan! Siinä on vain miellyttävän maanläheinen maku.

Aiemmissa elämänvaiheissani huomasin, kuinka helppoa meidän on muokata maailmaamme uudelleen puheidemme ja käyttämämme termistön myötävaikutuksella. Sanavalinnoillamme luomme itseämme persoonana, edistämme joukossa omia näkemyksiämme ja häivytämme ikäviä huomioita. Opin sanomaan ”haasteita” silloinkin kun tarkoitin sanatarkasti ”ongelmia”. Totesimme ”vaatii vielä täsmennystä” kun oikeastaan ajattelimme ”aivan surkea”. Halusimme houkutella ”piileviä voimavaroja” silloinkin kun todellisuudessa olimme jo päätyneet ”toivottomaan”. Kuulostaako tutulta? Jos sanoinkin ”ongelmia”, joku huomasi ystävällisesti, mutta toruvalla päättäväisyydellä korjata: ”HAASTEITA”. Aina on toivoa.

Näin me olemme jatkuvassa positiivisuuden kierteessä. Jokaisessa vaikeassa tilanteessa olemme velvoitettuja näkemään optimistisen mahdollisuuden kehittyä. Jokaisessa kertakaikkisen huonossa suorituksessa on ripaus filosofista liikkumavaraa. Tämän opin jo nuorena koulussa, jossa tietyille opettajille ei ikinä voinut vastata väärin: ”Voisihan sen niinkin ajatella”, tai ”Tuohan on mielenkiintoinen näkökulma asiaan”, tai ”Totta. Sekin on hyvä vastaus, mutta..”. Ei haluttu lannistaa. Väärä vastaus tai valhe on sitä paitsi usein paljon todenmakuisempi tarkoitusperiltään, kuin tylsä ja väritön fakta. Totuutta voi kertoa monella tapaa. Oletteko kuitenkin huomanneet, että rehellinen ja spontaani ajatus täytyy pukea mukailevan totuuden vaatteisiin, jotta se olisi lausuttuna julkaisukelpoinen?

Entäpä teen hyväksytyt totuudet? Teen maisteluun liittyy paljon pohtivaa eleganssia ja kuvailun koristelua. Muistan hieman häpeillen lausuneeni maistettuani senchaa ensimmäisiä kertoja: Maistuuko tämä teidän mielestä kalalta? Kalainen sivumaku siinä oli, ja näin seurueemme yhdessä totesi, nolostellen rahvaanomaisuuttaan. Myöhemmin tutustuminen jauhemaiseen matcha-teehen toi epäkorrektisi mieleeni lapsuuteni muistuttaessaan maultaan kovin isoisäni itse pyydettyä savusiikaa. Sittemmin en ole ollut japanilaisten vihreiden teelaatujen ystävä, joskin myöhemmin olen maistanut senchaa, joka yllätti hienostuneisuudellaan. Emmehän me silti näin sano ystävän tuodessa senchaa lahjaksi: ”Ai niin, tämä oli sitä kalateetä.” Sanomme: ”Ihanaa, tässä teessä onkin oikein virkistävä tuoksu.” Kuvailemme makua hienon ruohomaiseksi, jossa on henkäys merituulta. Tietysti muistamme mainita, että sencha sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Tee johdattaa meidät makumaailmoillaan yllättäviin paikkoihin, kalaparvista navettaan. Sisarukseni eivät vielä tunnusta hienostelun tarpeellisuutta, joten Puer on heille navettateetä. Ensimmäisiä kertoja tutustuessamme tähän terveellisenä pidettyyn teelaatuun tuoksu vei meidät suoraan maatilalle: ”Mikä täällä oikein tuoksuu navetalta?” Sisareni kuvailivat makua lannan kaltaiseksi. Ei kovin ylevää! Tietysti ainakin blogissani kuvailen pueria täyteläiseksi, maanläheiseksi, hieman puumaiseksi. Se on teelaaduista erityisen runsas maultaan. Nykyään Puer on ehdottomia teesuosikkejani, enkä enää millään muista, mistä se navetta mieleemme tulikaan. Puerin voimakas maku sopii teeherkutteluun ja sen valmistaminen harvemmin epäonnistuu, toisin kuin senchassa, joka on äärimmäisen herkkä ylihauduttamiselle. Puer on myös mielenkiintoinen teelaatu sen vuoksi, että se on tietääkseni niitä harvoja teelaatuja, jotka itse asiassa käyvät läpi fermentaation valmistusvaiheessa, eivätkä oksidaatiota, kuten useimmat muut teelaadut. Joku muu voisi tietää tästä enemmän. Ja ehkä osaisi sanoa sen hienommin.

Siispä…

Jotta täyttäisimme sivistyksen mittarit. Jotta olisimme keskustelukelpoisia. Jotta maailmamme olisi pikkuisen miellyttävämmän tuntuinen. Me luomme, tulkitsemme ja uudelleenkirjoitamme kokemuksiamme. Joten shhhh… Eihän kerrota niistä häpeällisistä huomioista kenellekään.

Read Full Post »

Yritän piirtää Valkoista Leijonaa tarkasti paperille, mutta epäonnistun surkeasti ylipäänsä aloittamaan. Niin kuin kymmeniä tai satoja kertoja aikaisemmin, otan avuksi teen. (Myönnän kyllä, että aloitin ensin tummalla suklaalla, mutta se loppui kesken.) Lämmitän luottopannuni, mustan valurautaisen englantilaisen, mutta tulen toisiin aatoksiin ja kaivan kaapista pressokeittimen, jota en ole aikoihin käyttänyt. Se on ainoa lasinen pannuni, josta teelehtien hautumista voi kunnolla seurata. Mielestäni se on myös kätevä silloin, kun haluan tehdä useamman haudutuksen. Painan teelehdet pohjalle, kun ne ovat hautuneet tarpeeksi ja vapautan ne sieltä kun haluan tehdä taas uuden haudutuksen.

On kriisitilanne, luovuuden hetkellinen katoaminen, ajatustoiminnan tylsistyminen ja toimintakyvyn jumittuminen katsomaan tietokoneen ruudulta kaikkea muuta kun itseasiallista työtehtävää. Kriisitilanteissa kaivan teekaapistani hienointa, mitä sillä hetkellä keksin sieltä löytää. Jos luulitte, että jasmiinia, erehdyitte, mutta valistuneesta arvauksesta saatte tunnustusta. Jasmiinitee auttaa uppoutumaan, pysähtymään ja rentoutumaan. Se olisi liian riskialtista, kun tavoitteena on terävöityä. Niinpä valitsen jotain kevyttä ja herkkää, aisteja herättävää. Kiinalaiset vihreät teet ovat suosikkejani, siispä päädyn ripottelemaan Longjing Organic:ia pannun pohjalle. Sen lastumaiset lehdet tuntuvat raskailta ja vihreän eri sävyistä tulee mieleen kesäinen lehto.

Kun kaadan vettä teelehtien päälle, pannusta lehahtaa hedelmäinen ja ehkä hieman marjamehumainen tuoksu. En ole koskaan aikaisemmin huomannut, että Longjing tuoksuu näin ihanalle. Tulee mieleen lapsuus, kun äiti keitti syksyisin herukoita mehuksi. Ja totta tosiaan, teelehtien luovuttaessa kellertävänvihreää väriä veteen saan hetkellisesti ajatukseni kerättyä ja paniikki alkaa hälventyä. Ensimmäinen kupillinen on aromikas ja kuten tuoksu lupaa: makean hedelmäinen. Pannullinen katoaa ja toisen kaadon maku on pehmeämpi ja rauhallisempi. (”Uusi kaato” on vakiintunut perheessäni kuvaamaan uuttaa haudutusta jo kertaalleen käytetyistä teelehdistä.) Aavistelemani toffeen hento maku saattaa olla myös kuvitelmaa. Tee tekee kuitenkin tehtävänsä. Mieli piristyy ja tuntuu latautuneemmalta aloittamaan.

Tee on minun paniikkinappulani. Ylivoimaiselta tuntuvien tehtävien edessä, kun räpyttelen huoneistossani päämäärättömästi tai kun istun tietokoneen äärellä aivojen kiertäessä bermudan kolmiossa, muistan äkisti teen. Selvästi teen aika, ajattelen. Teen valmistamisen lomassa järjestelen ajatuksiani, tyynnyttelen itseäni ja koetan asennoitua tulevaan koettelemukseen. Teen hauduttua huokaisen syvään lämmin kuppi kädessäni, keskitän katseeni johonkin tärkeään havaintoon kaukaisuudessa ja haen uuden näkökulman työskentelyyn. Kirjoitan lauseen, toisenkin, jumitun siihen, joten muistan että täytyypä juoda teetä pian ennen kuin se jäähtyy. Tällä tavalla etenen vähitellen, kirjoittaen ja pitäen ajatustaukoja hyväksikäyttäen teenjuojan filosofista tilaa. Teen hörppiminen tauottaa urakkaa ja vaimentaa lämmöllään paniikin salakavalaa juonittelua.

Tällä tavoin kirjoitin 70-sivuisen opinnäytteeni. Nyt uuden haasteen edessä, kun minun pitäisi kuvailla Valkoista Leijonaa yksityiskohtaisesti, muistan paniikkinappulani ja turvaudun siihen. Tee on selvästi filosofin juoma, tunnen itseni taas hetkellisesti hieman viisaammaksi ja valmiimmaksi syleilemään haastetta.

Read Full Post »