Mummin teetä

Olen yrittänyt pitkään miettiä ihan ensimmäistä kokemustani teestä. En millään ole keksinyt teesuhteeni alkutietä. Olen ajatellut, että on mahdotonta paikallistaa sitä mihinkään tiettyyn hetkeen tai tilanteeseen, muistini ei riitä. Olen ollut myös hieman harmissani siitä, että en muista, miksi aikoinaan päädyin juomaan teetä.

Kunnes aivan yhtäkkiä viime viikolla muistin, mistä kaikki alkoi. Muistin kerta kaikkiaan! Nyt kun olin lopettanut muistelemisen, muistikuva vain putkahti päähäni. Täytyi palata todella pitkälle lapsuuteen, kylätielle ja pullavadin ääreen isovanhempien kotiin. Ukillani oli tapana lurauttaa kahviinsa maitoa, kaataa maitokahvi kahvikupista asetille ja ryystää se sokeripalan lävitse äänekkäästi. Lapsen silmin katselimme pikkuveljeni kanssa haltioituneena tuota toimitusta, kadehtien ja ihaillen. Se oli aikuisten maailmaan kuuluva pyhä rituaali, josta halusimme päästä osalliseksi. Kahvia en saattanut silloin juoda, se oli yksinkertaisesti niin pahaa. Mummilla oli kuitenkin muovisessa purkissa makeaa teejuomajauhetta. Sekoitimme monta lusikallista sokerisia teemuruja kuumaan veteen ja maitoon, kaadoimme juomaa asetille ja ryystimme sokeripalan välistä. Sitten juomajauhetta piti ostaa kotiinkin ja saatoin käydä pihistämässä sitä purkista monta lusikallista. Se oli hyvää.

Varsinaista teetä tuossa teejuomajauheessa oli tuskin suuria määriä, sokeria sitäkin enemmän. Sain kuitenkin ensimmäisen kokemuksen ”teestä” makeana, tyylikkäänä aikuisten juomana. Jostain syystä vanhempani eivät olleet erityisen innoissaan siitä, että teejuomajauhetta narskuteltiin sellaisenaankin menemään, eikä sitä niin ollen ostettu kaappiin samaa tahtia kuin sitä olisi parempiin suihin mennyt. Valistunut arvaukseni on, että jossain vaiheessa olemme sitten siirtyneet vihreään pussiteehen ja maustaneet sitä kolmella lusikallisella hunajaa tai sokerilapiollisella ja maidolla. Ehkä jossain vaiheessa sokerin määrää piti vähentää? Karkkipäivä ei saanut olla joka päivä.

Kuluiko kymmenen vuotta vai enemmän niistä päivistä, kun siirryimme Keisarin Morsiamen ja Tiikerin Päiväunen kautta Green Tchae Orientiin ja entistä alkuperäisempiin makuihin. Sitten Stockmannilta löytyi oikeaa teetä. Se oli menoa. Ja matka jatkuu.

Vai menikö se ollenkaan näin..?

Advertisement

Read Full Post »

Leijonan lyhyt huokaus

Jos on elämä eläintarhassa kamalaa, niin kyllä se savannillakin henkeen ottaa.

Millä perusteella tekisi valinnan? Onko järjellä sijaa vaihtoehtoja miettiessä?

Elääkö:

Kaltereiden takana ja suojassa, pienessä elintilassa, joka laiskistuttaa lihakset, mutta jossa ruoka tulee pöytään pyytämättä, eikä salametsästäjiä tarvitse pelätä?

Vai

Villillä savannilla, eloonjäämistaistelussa, jossa ruoka on tiukassa, vesi on tiukassa ja ahne metsästäjä vaanii valkoista turkkia?

Mutta, jossa saa juosta vapaana, maata aurinkoisella kalliolla ja tuntea saalistuksen huiman adrenaliiniryöpyn.

Read Full Post »

Kamppailu Pai Mu Tania vastaan on hävitty

Tulen maailmasta, jossa numerot ovat vihollinen tai ainakin rutosta seuraava. Ne tulevat, myrkyttävät mielen salakavalasti ja estävät näkemästä kirkkaasti. On suuri yllätys, kun yhtäkkiä huomaan, että olen hypännyt aidan toiselle puolelle, jossa faktuaalinen, kova tieto on paitsi välttämättömyys, myös kaiken perusta. Kuinka helpottavaa onkaan huomata, että perustuksissaankin se on vain kehikko, ei itse tarkoitus ja että minun intuitioni ja kykyni luoda uutta ovat itse asiassa vain saman asian toinen puoli. Jos osaan purkaa, osaan myös koota.

Näiden ajatusteni kanssa istahdan blogini ääreen ja huomaan, että olen puhunut aivan liian vähän teestä. Selaan taaksepäin ja löydän herkullisen aiheen edellisestä kirjoituksestani. Mikä viha-rakkaus –suhde minulla onkaan Pai Mu Taniin (Bai Mudan, White Peony), tuohon valkoiseen huijariin. Rankasti sanottu, sihahtaa Iso Valkoinen ja tassuttelee pois osoittaen kissaeläimille aivan erityisen kyvyn näyttää hyvin, hyvin närkästyneeltä. Ainakin saan kirjoittaa tekstini rauhassa välttyen piikikkäiltä sivuhuomautuksilta. Antakaahan, kun selitän:

Ristiriitainen suhteeni Pai Mu Taniin on peruja hyvin varhaiselta teetutkailija-ajaltani. Ihastuin syvästi saadessani selville, että teetä saa myös valkoisena ja että valkoinen tee on vieläpä ”teenjuojan samppanjaa” (henkilökohtaisesta kielitoimistostani tarkistettu kirjoitusmuoto). Sain selville, että valkoinen tee on itse asiassa saanut nimensä vaaleasta nukasta, joka peittää nuorta, nupullaan olevaa teelehteä. Näitä nuppuja sitten jatkokäsitellään poiminnan jälkeen hyvin kevyesti. Valkoinen tee käsitettiin myös yleisesti kalleimmaksi teelaaduksi, onhan se suhteellisen harvinaista ja poiminta-aika luonnollisesti lyhyt.

Niinpä ostin Norqvistin Pai Mu Tania ja suorastaan loukkaannuin purkin avatessani. Tämäkö valkoista teetä? Tämän rikottujen, vihreiden lehtien, ruskeiden tikkujen ja harvakseltaan nukkaisten lehtien sekasotku? Pai Mu Tanista tuli minulle tikkuteetä. Otin yhteyttä firmaan ja esitin syvän pettymykseni siitä, ettei valkoinen tee vastannut odotuksiani. Vastaukseksi näytteeseeni sain hyvin ystävällisen ja pitkän puhelinsoiton Pai Mu Tanin luonteesta. Nolostuneena ja katkerana siitä, että en tiennytkään tarpeeksi, jätin Pai Mu Tanin pitkäksi aikaa pois teevalikoimastani. Sittemmin olen havainnut, että Pai Mu Tan on enemmän tai vähemmän tikkuista ja kirjavan väristä riippumatta pakkaajasta.

Pai Mu Tan on kenties tavallisin Suomessa myytävistä valkoisista teelaaduista. Sitä pidetään yleisesti laadukkaana, mutta hieman edullisempana kuin joitakin muita valkoisia, kenties johtuen siitä, että se sisältää nuppujen lisäksi myös auenneita lehtiä. Oltiinpa teen laadusta mitä mieltä tahansa, on todennäköistä, että suuri osa meistä teenjuojista saa ensikosketuksensa valkoiseen teehen juuri Pai Mu Tanista yksinkertaisesti sen saatavuuden vuoksi. Pai Mu Tan ei kuitenkaan kerro koko totuutta valkoisista teelaaduista. Sen eduiksi täytyy silti nostaa muita valkoisia vahvempi ja omaleimaisempi maku ja koko nautintokokemuksen pehmeys. Pai Mu Tan on täydellistä iltateetä. (Tähän näkemykseen minut on tehokkaasti aivopesty perheessäni.) Se rauhoittaa ajatukset ja veistää turhat huolet pehmeydellään pois. Pai Mu Tanista on helppo valmistaa monta haudutusta, lehdistä irtoaa makua, mutta tee ei kitkeröidy istuskeltaessa.

Pai Mu Tan on maultaan melko paahteinen, pähkinäiseksi kuvattu valkoinen tee. Esimerkiksi Yin Zhen (Silver Needle) on hedelmäisempi, makeampi ja jotenkin hienostuneempi. Se muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän sitä mielikuvaa, joka minulla valkoisesta teestä oli. Yleisesti valkoinen tee on maultaan kevyempää ja kukkaisempaa kuin vihreä, eikä siinä ole vihreälle teelle usein tyypillistä ruohomaista vivahdetta. Pai Mu Tan nousee valkoisista teelaaduista helposti suosikiksi sen vuoksi, että sitä on verrattain helppo valmistaa, siinä missä monet vihreistäkin vaativat erityistä herkkyyttä parametrien tuntemisessa. Pai Mu Tanin kanssa kamppailen vielä totuttautumisessa sen vähemmän ilmavaan olemukseen, mutta perheelleni voin jo myöntää, että Pai Mu Tanin ihanuus tuleekin juuri sen arkisesta luksuksesta, tasaisesta, pyöreästä mausta ja kotoisasta tuoksusta. Niin. Siinä. Nyt se tuli sanottua.

Read Full Post »

Viidakon lait saavat teenjuojan levottomaksi

Tänään sovin tapaamisen Valkoisen Leijonan kanssa työhuoneeseeni. Olin hieman ikävystynyt ja toisaalta huolissani. Leijonasta ei ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Kissaeläimet ovat sellaisia. Ne tulevat ja menevät miten niitä sattuu huvittamaan. Ajattelin, että tällä kertaa Valkoinen Leijona olisi kuitenkin kiinnostunut viime aikojen ajatuksista. Napsautin levyn päälle ja päätin valmistaa jotain tunteitani tasapainottavaa teetä. Valkoista tietysti: Pai Mu Tania. Perheeni seurassa olen tottunut juomaan sitä, vaikka pidänkin enemmän muista valkoisista teelaaduista. Pai Mu Tan sopii kuitenkin tilanteeseen silloin, kun virkistäytymisen sijaan haluan maadoittaa ajatuksiani (ja kun kaapissa ei ole muuta).

Valkoinen Leijona tuli paikalle hyvin haaleana. Se notkui ovella, katosi välillä ja palasi taas, epäröi tulla matolle makaamaan. Kutsuin sen uudestaan.

En ole tottunut olemaan villin luonnon kanssa kasvokkain. En tiedä juuri mitään viidakon laeista ja puistattaa kun ajattelenkin eloonjäämiskamppailua. Syö tai tule syödyksi. Joskus aiemmin sivusin viidakon lakeja blogissani, kun olin vasta tutustunut Isoon Valkoiseen. Silloin jo aavistelin, että Leijona näkee ne toisin kuin ihminen. Nyt jouduin pohtimaan tosissani. Miten sopeutuisin Villin rytmiin? Miten oppisin näkemään terävästi kuin kissaeläin saaliinsa, laskemaan nopeasti mielessäni kiihdytysnopeuden riittävyyden, oikean hyökkäyskulman ja saaliin äkilliset liikkeet? Kissa ei mieti, se ei käytä matemaattisia kaavoja kallistuskulmiinsa tai tee arviota tassujen pitävyydestä aamukosteudessa. Se toimii luonnostaan. Joskus se onnistuu, joskus ei. Siksi olin kiinnostunut siitä, mitä Valkoinen Leijona ajattelisi näistä ikiaikaisista viidakon laeista, joiden kanssa olin joutunut tahtomattani vastakkain.

Siinä se nyt makasi vaaleampana kuin koskaan ja aloitti verkalleen. Lopulta se käytti pitkän puheenvuoron. Siteeraan sen tähän niin hyvin kuin muistan:

”Katsotaanpas. (Haukotus.) Villin luonnon lait? Pohditpa merkillisiä. Leijonilla ei ole tapana pyöritellä asioita, me toimimme intuitiosta. Te suhtaudutte kummallisen tekopyhästi Villin Luonnon lakeihin. Sinä et halua olla osa sitä, koska pidät oman edun tavoittelua moraalittomana. Mutta kun kerran olet joutunut sen armoille, sinulla ei ole vaihtoehtoa, sinä alat luoda järjestelmää. Oman edun tavoitteleminen on eloonjäämisen elinehto. Mitä ette usein ymmärrä on se, että primitiivisen voimakkaalla tarpeella turvata oma elämä on oikeastaan paikkansa lauman säilymisessä. Oman eloonjäämisen kamppailussa koko lauma hyötyy. Se hyötyy vahvoista ja rohkeista yksilöistä, jotka näkevät luovasti ja tekevät viidakon laeista omat tulkintansa.

Sinun ei tarvitse olla raadonsyöjä. Valkoisena Leijonana olen täysin luopunut kaikesta epärehellisestä kamppailusta. Joku koettaa opettaa sinulle, että valehteleminen on sallittua, keinotteleminen on välttämätöntä ja harhaanjohtaminen on suotavaa. Missä on itsetuntosi? Joku huomaa ennen pitkää, jos tee onkin koivunlehteä. Minulle viidakon lait eivät ole moraalinen ongelma. Se on luonnon kiertokulkua, osa suurempaa tarinaa. Syön elääkseni. En tapa huvikseni. Ei ole silti väärin olla ystävällinen, rehellinen ja avoin. Olethan sinä nähnyt, että teeskentelijän tie on lyhyt. Kovaa työtä. Kovaa työtä se kerta kaikkiaan on. Nukut toinen silmä auki, yrität nähdä koko savannin ja joskus käärme sihahtaa jalkojesi alla. Viidakon lait ovat mahdollisuus, ei este.”

Tämän sanottuaan Iso Valkoinen muuttui läpinäkyvämmäksi, sulki silmänsä ja katosi. En vieläkään tiedä, mitä ajatella. Leijonalle kaikki on niin luontevaa. Minulle tämä uusi maailma näyttää hämärältä verkolta, jonne pääseminen on vaikeaa, ja joka tahmaa käteni, jos kosken siihen. En tiedä, haluanko nähdä kulisseihin.

Read Full Post »