Orastava teekulttuuri orastaa vain niin kovin hitaasti

Voi sentään. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa. Ajatuksia kuitenkin singahtelee ympäriinsä niin vikkelästi, että tuntuu mahdottomalta saadakaan niitä mihinkään luettavaan muotoon. Teepannussa on tällä hetkellä Formosa Wulongia, josta en oikein ota selvää. Etäisesti se muistuttaa pu’eria jotenkin puumaisella maullaan. Tämä Butterfly of Taiwan on voimakkaasti hapetettu ja juoma on okranpunaista. Pidän enemmän oolongeista, jotka ovat lähempänä vihreää kuin tummaa teetä. Juuri nyt se on yhdentekevää, kun teekaapissani on noin kaksi juomakelpoista laatua ja ainakin neljää jotakuinkin harha-askelta. Kaikeksi onneksi teetilaukseni lienee matkalla, vaikkakin parhaimmat taitavat huveta teemaistiaisissa, joihin tulee muutama utelias teen ystävä.

Tilasin yhtä suosikkiani, vihreää Wu Lu Shania, joka on ihanan makea ja tyylikkäällä tavalla luonteikas kiinalainen tee. Olen päätynyt siihen, että ainakin osittain tilaan teeni netistä. Kotikaupungissani on vain yksi kunnollinen teeliike, jossa siskojeni kanssa kävin jokin aika sitten maistelemassa pannullisen vihreää teetä. Päädyimme oudon kuuloiseen Misty –vihreään teehen ja totesimme yksissä tuumin sen olevan herkullista, varsinkin toisessa haudutuksessa. Kotona tein pientä salapoliisityötä ja päättelin, että ”Misty” oli tuttua Yun Wu –vihreää Lu Shan -vuorelta. Toivoisinpa, että näiden kaikenlaisten suomenkielisten ja englanninkielisten väännösten yhteydestä löytyisi aina jotakuinkin alkuperäinen muoto. Teetä opiskelevana aloittelijana löydän itseni tuon tuosta nolosta tilanteesta kun huomaan, että kummallisesti toisiaan muistuttavat laadut ovatkin yhtä ja samaa ja toisaalta yhtenä laatuna pitämäni nimike olikin vain kattokäsite joukolle erilaisia teevariaatioita. Länsimaissa, varsinkin Suomessa olemme vielä aika kaukana siitä, miten vuosisatoja teetä harrastaneet aasialaiset nimeävät laatujaan. Meillä hyllystä löytyy China Greeniä tai Jasminteetä, Keisarin Morsiamessa sentään on ”Assam-Ceylon teetä”.

Monille meistä riittää, että tiedämme teen olevan vaikkapa senchaa tai oolongia, väliäkö sillä, miltä plantaasilta se on poimittu ja missä kuussa, kunhan se on hyvää. Eikö olisi silti aika hauska tietää? Yleisesti ollaan menossa siihen suuntaan, missä kuluttajien tietämys ja tiedontarve kasvaa ja aletaan kysellä ruoan ja kulutustavaroiden alkuperää ja tuotanto-olosuhteita. Toki haluan tietää, jos nautana pitämäni elintarvike onkin kanaa tai jos juomassani marjamehussa ei ole prosenttiakaan marjoja. Saarnaus sikseen. Tosiasia on, että teen harrastaminen on Suomessa vielä hieman työlästä. Onneksi mahdollisuudet laajenevat koko ajan, vaikkakin hitaasti. Äskettäin nimipäivänäni mietin, haluanko herkuttelemaan jonnekin, mistä saa hyvää teetä, mutta kuivia leivonnaisia vai jonnekin, mistä saa ihania herkkuja, mutta keskinkertaista teetä. Eikö ole kohtuutonta, että ihminen joutuu nimipäivänään tällaisen, raastavan valinnan äärelle…

Tässä mietiskellessäni ja painiskellessani kasvavan vastarinnan ja tyynen hyväksynnän puolessa välissä miettien, mitä minä taas halusinkaan sanoa, Valkoinen Leijona nykii hihasta kuin kolmivuotias. ”Miksi et kirjoita minusta, typerys?” Tosiasia on, että minun kyllä pitäisi. Tämä pesänrakennusprojekti on tällä hetkellä vain sellainen möykky kaikenlaista ylimääräistä huolta ja murhetta, että sen ajatteleminen on melkein vastenmielistä. Leijonan karva on kuitenkin kummallisesti haalistumassa sykkyrälle, joten lupaan sille, että seuraavalla kerralla teen tiliä sen tilanteesta. Siihen tarvitaan ehkä jasminteetä.

Advertisement

Read Full Post »

Itsekriittinen tee-ihminen opiskelee teetä ja sympatiaa

Valkoinen Leijona tassuttelee hermostuneena ympyrää, hyppää sohvan päälle, nuolaisee turkkiaan nopeasti, hyppää alas ja lysähtää kyljelleen lattialle vain noustakseen kohta uudelleen. Tassutelkoot. Pääsin tänään onnekkaasti mukaan erääseen teeiltaan. Siellä maisteltiin teelaatuja, puhuttiin teestä ja paljon muustakin. Muutama komea kannu oli päässyt teetarjoiluun mukaan ja teen ystäviä eri kulttuureista oli paikalla. Maistoin ensimmäistä kertaa hibiscus-hauduketta, joka tulee jostain päin Afrikkaa. Maku muistutti erehdyttävästi ruusunmarjaa, tai sitten sitä oli mausteena.

Jäin pohtimaan teetä ihmisten välisen tilan luojana, teetä yhdistävänä ja samalla erottavana tekijänä ja teetä arjen tai ylellisyyden synnyttäjänä. Mitä kaikkea teehen voikaan yhdistää, millaisia merkityksiä tilanteille voikaan antaa. Tekopyhyyttä vai ihmisen primäärinen tarve? Mikä on teen sija sosiaalisissa suhteissa? Mikä on ylitulkintaa ja mikä hienostelua? Välillä hyppään pois teen maailmasta ja väistelen syvimpiä vesiä. Ehkä se on kummallista, mutta pelkään hetkeä, jolloin olen humahtanut kokonaan pinnan alle: teen nyansseihin, jotka kieputtavat minua syvemmälle ja syvemmälle. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän, että en tiedä mitään. Se on pelottavaa, mutta samalla avaa mielen ihmettelylle. Miten jokin voisi viedä minut mukanaan niin perusteellisesti ja haluanko suostua siihen? Olen aina kaihtanut kiihkoilua ja sortunut siihen tuon tuosta.

Teellä, kuten monella muullakin harrastuksella, on voima tuoda ihmisiä yhteen. Teelaatuja, sekoituksia ja teen nauttimistapoja on niin monia, että tee voi myös erottaa. Mikä on teetä ja mikä ei ja kenellä on oikeus sanoa: Juuri tällaista teen pitää olla? Ollaan järkeviä, ei kietouduta liikaa, mutta kietoudutaan sittenkin edes vähän, säntäillään intohimossa. Miksi minä näitä merkityksiäni luon? Haluan säilyttää teen arkisuuden ja tuoda hyvän teen nautinnon lähemmäs tavallisuutta. Samalla kuitenkin menetän jotain: Sen erityisyyden, joka hiipii maistelun, tarkkaavaisuuden ja tarkkuuden myötä. Se tulee siitä, että voin pohtia: Tämä kevään ensimmäisen sadon tuoksu on jotain kerrassaan poikkeuksellista ja hienoa.

Teen juominen omassa yksinäisyydessäni on minulle ollut yleisin teehetken muoto. Olen huomannut, että se tapahtuu kahdella tavalla. Joko maistelen, arvioin ja tutkiskelen tai valmistan teetä toiminnan seuraksi, rutiineihin, virittäytymiseen, tekemiseksi, rauhoittumiseen. Eilen epäonnistuin katkerasti, kun halusin kerrankin oikein maistella, miltä vietnamilainen vihreä maistuu. Yksinäistä, mutta tarpeellista. Tänään koin uudenlaisen teehetken, kun tee oli kollektiivisesti keskiössä. Teellä oli rooli, se ei ollut sivuosassa. Salakavalasti se luikersi mukaan keskusteluihin, kun emme tienneet toisistamme mitään, ainoastaan sen, että olimme tulleet teen takia. Oli sopeuduttava. Toiset pitävät mausteista, toiset rooiboksesta, toiset eivät. So what?

Miksi yritän laittaa teen johonkin kategoriaan?

Read Full Post »

Voi Leijonani, kuinka sinun käy?

Valtava pannullinen pueria. Maistelen tummanpunaista juomaa ja sen turpeisen maan tuoksu kuljettaa minut savannille paksukaarnaisen puun alle, jossa Leijona makaa. Taivas on kuin teeni, auringonlaskusta palavan punainen. Valkoinen Leijona on painanut raskaan päänsä tassujensa varaan. Sen turkki on lämmin, mutta kuono kuiva. Kaadan mukiini lisää pueria, taas kaarnan tuoksu ja höyryävä savanni. On tapahtunut niin paljon. Mistä alkaisin?

Leijonani on aina ollut rehellinen. Jo alkaessani tähän se sanoi, ettei projekti tule olemaan helppo. Olin tehnyt valtavan pohjapiirustuksen, kuin aarrekartan. Niitä lapsena tehtiin. Värjättiin vesivärillä paperin reunat vanhentuneen keltaisiksi, piirrettiin pääkalloluolia ja ansoja ja palmujen kätköihin merkattiin suuri punainen rasti: aarrekätkö. Olin piirtänyt tätä karttaa huolella, värittänyt kookospähkinätkin palmujen oksiin ja sijoittanut delfiinit hyppimään lahdenpoukamaan. Valkoinen Leijona seisoi kalliollaan komeampana kuin koskaan. (Vaikka en osaa piirtää sitä, osaan kuvitella sen niin kuin Pikku Prinssissä norsun boan sisään.) Maalasin ja väritin ja tein koskien yli siltoja, noin vain, mielikseni. Valkoinen Leijona katsoi omaa kuvaansa ylpeänä. ”Ehkä vähän vielä Suurempi harja?”

Aina en jaksanut edes piirtää. Ajattelin, että se vanhenee itsestään valmiiksi. Joku kimitti hälytysmerkkejä korvaani, mutta en kuunnellut. Kunnes tuli aika istahtaa realismiterapiaan. Ehkä ette ole koskaan olleet realismiterapiatehoistunnossa? Sen sijaan, että siliteltäisiin hohtavan hopeaa turkkia, sukelletaan saman tien biologiseen analyysiin. Katsotaan, onko kynnet leikattu, ovatko ikenet kunnossa, onko turkissa ylimääräisiä asukkeja, puuttuuko dna:sta kromosomi. Joku muistaa, kun Valkoinen Leijona tuupattiin kalliolta lammikkoon. Tämä oli pahempaa. Minä nöyrryin ja taivuin ja huuhtelin unihiekat silmistä. Katsoin aarrekarttaa ja se näytti surkealta. Se oli maalattu ala-asteen vesiväreillä, jotka eivät liukuneet ollenkaan sulavasti sen sijaan, että siihen olisi käytetty oikeita akvarelleja. Niin minä mietin: Miten milloinkaan kuvittelin, että pystyisin lyhyellä matikallani pyrkimään arkkitehdiksi?

Sinä päivänä tulin kotiin ja huusin Leijonaa. Istahdin alas ja odotin, että se olisi jälleen kasvanut jättiläiseksi takanani. Ympärillä oli autiota horisonttiin ja sen taakse. Väsyneenä olen kulkenut monta päivää tälle savannille, josta Hänet löysin. Join pueria liikaa, siitä tulee huono olo. Nyt vain makaamme ja kosteus kertyy ruohonvarsiin. Kumpikaan ei puhu mitään, ei Leijona, enkä minä.

Read Full Post »

Hurmaavat kulmakarvat ja koditon Leijona

Teen juonti jää vähemmälle, kun energiaa kuluu kaikkeen muuhun. Hassua sinänsä, sillä olettaisi, että juuri stressaavimpina aikoina teetä käyttäisi rentoutumiseen. Tee vaatii tilansa, kuten Valkoinen Leijonakin. Ei sitä voi tehdä vasemmalla kädellä puolilennossa, ellei sitten heitä pyramidipussia kannuun. Niin minulle käy, kun stressi painaa. Siirryn pussiteehen. Pyramidipusseissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta maussa tuntee eron irtoteehen. Pyramidipussiteetä juon lämmikkeeksi ja aamulla, kun puolet kupista saattaa jäädä odottamaan kotiin paluuta.

Tänään vihdoin tein Chun Meeta maistellakseni sitä oikein kunnolla. Vihreä Chun Mee tulee Kiinasta, nykyisin sitä saa useilta teetuottaja-alueilta, joten laatu on melko yleinen. Kiinalaisetkin nauttivat Chun Meeta arkijuomana, teelaadun suosio ulottuu satojen vuosien päähän. En ihmettele sitä lainkaan. Maku on voimakas ja rehellinen, eikä vaadi erityistä herkistymistä teehetkelle. Minulle se toi mieleen japanilaisen senchan, jo ruohomainen tuoksu oli poikkeuksellinen moniin kiinalaisiin hentoihin vihreisiin verrattuna. Teelehtien väri on tummanvihreän ja okran sekoitus ja kihara muoto muistuttaa nuken kulmakarvoja, mistä teelaatu onkin saanut toisen nimensä: Precious Eyebrows. Haudutetuista lehdistä huomaa kosteana, että ne ovat rikkonaisia puolikkaita, mutta tasalaatuisia.

Chun Mee on maultaan vihreä ja virkistävä. Teeoppaissa makua kuvaillaan yleisesti luumumaiseksi. Totta tosiaan, toinen haudutus on miedompi ja makean hedelmäinen maku voimistuu. Luumua? Niin, miksipä ei, ehkä vähän rypälettäkin. Virkistävä terävyys kyllä taittuu toisessa haudutuksessa, mutta jälkimaku säilyy pitkänä, jokseenkin happamana ja silti puhdistavana. Tätä teetä joisin erityisesti aamulla ja keskellä päivää, en niinkään enää myöhäisenä iltana. Hauduttelua se ei kestä kovin montaa minuuttia, etenkin, jos haluaa nauttia pehmeämmästä mausta. Itse saatan kyllä hauduttaa tätä minuutin, kaksi enemmänkin, jos tarvitsen oikein kunnon potkua ja herätystä.

Teen valmistuksen ohessa paistelin uunissa runeberginkakkua, jonka taikinaa maustoin vadelmahillolla. Voisin kuvitella Chun Meen sopivan tuollaisen mausteisenmakean kakun seuraksi, tuomaan suupalojen väliin virkistystä. Parhaiten se silti istuisi aamupalalle, myslin tai ruisleivän lomaan tai raskaamman aterian päätteeksi oivallisena digestiivinä.

Maistellessani teetä Valkoinen Leijona odottaa, että antaisin sillekin edes yhden kappaleen. Se on ollut väliin maassa, väliin hukassa ja väliin tappeluissa. Lyhyesti sanottuna: melkoisessa myllerryksessä. Lupaan sille, että ensi kerralla kirjoitan sen ahdingosta ja kampaan takut sen harmaantuneesta harjasta.

Read Full Post »