Valtava pannullinen pueria. Maistelen tummanpunaista juomaa ja sen turpeisen maan tuoksu kuljettaa minut savannille paksukaarnaisen puun alle, jossa Leijona makaa. Taivas on kuin teeni, auringonlaskusta palavan punainen. Valkoinen Leijona on painanut raskaan päänsä tassujensa varaan. Sen turkki on lämmin, mutta kuono kuiva. Kaadan mukiini lisää pueria, taas kaarnan tuoksu ja höyryävä savanni. On tapahtunut niin paljon. Mistä alkaisin?
Leijonani on aina ollut rehellinen. Jo alkaessani tähän se sanoi, ettei projekti tule olemaan helppo. Olin tehnyt valtavan pohjapiirustuksen, kuin aarrekartan. Niitä lapsena tehtiin. Värjättiin vesivärillä paperin reunat vanhentuneen keltaisiksi, piirrettiin pääkalloluolia ja ansoja ja palmujen kätköihin merkattiin suuri punainen rasti: aarrekätkö. Olin piirtänyt tätä karttaa huolella, värittänyt kookospähkinätkin palmujen oksiin ja sijoittanut delfiinit hyppimään lahdenpoukamaan. Valkoinen Leijona seisoi kalliollaan komeampana kuin koskaan. (Vaikka en osaa piirtää sitä, osaan kuvitella sen niin kuin Pikku Prinssissä norsun boan sisään.) Maalasin ja väritin ja tein koskien yli siltoja, noin vain, mielikseni. Valkoinen Leijona katsoi omaa kuvaansa ylpeänä. ”Ehkä vähän vielä Suurempi harja?”
Aina en jaksanut edes piirtää. Ajattelin, että se vanhenee itsestään valmiiksi. Joku kimitti hälytysmerkkejä korvaani, mutta en kuunnellut. Kunnes tuli aika istahtaa realismiterapiaan. Ehkä ette ole koskaan olleet realismiterapiatehoistunnossa? Sen sijaan, että siliteltäisiin hohtavan hopeaa turkkia, sukelletaan saman tien biologiseen analyysiin. Katsotaan, onko kynnet leikattu, ovatko ikenet kunnossa, onko turkissa ylimääräisiä asukkeja, puuttuuko dna:sta kromosomi. Joku muistaa, kun Valkoinen Leijona tuupattiin kalliolta lammikkoon. Tämä oli pahempaa. Minä nöyrryin ja taivuin ja huuhtelin unihiekat silmistä. Katsoin aarrekarttaa ja se näytti surkealta. Se oli maalattu ala-asteen vesiväreillä, jotka eivät liukuneet ollenkaan sulavasti sen sijaan, että siihen olisi käytetty oikeita akvarelleja. Niin minä mietin: Miten milloinkaan kuvittelin, että pystyisin lyhyellä matikallani pyrkimään arkkitehdiksi?
Sinä päivänä tulin kotiin ja huusin Leijonaa. Istahdin alas ja odotin, että se olisi jälleen kasvanut jättiläiseksi takanani. Ympärillä oli autiota horisonttiin ja sen taakse. Väsyneenä olen kulkenut monta päivää tälle savannille, josta Hänet löysin. Join pueria liikaa, siitä tulee huono olo. Nyt vain makaamme ja kosteus kertyy ruohonvarsiin. Kumpikaan ei puhu mitään, ei Leijona, enkä minä.
Valkoinen Leijona 
Vastaa