Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2011

Teekriisini jatkuu. Pystyn silti vielä juomaan sitä. Olen vähän hukassa sen suhteen, millä tavalla teetäni haluankaan juoda. Yritin uudelleen valmistaa kiinalaista White Monkey:a (Bai Houzi), edellisellä kerralla sain aikaiseksi vain tunkkaisen makuista teetä. Tiesin, että White Monkey:sta on paljon parempaan. Päätin, että lienee aika pestä teekannu. Älkää ottako mallia minusta. Tee pitäisi aina valmistaa puhtaaseen astiaan. Teoriassa. Tällä kertaa vaihdoin myös teemukini ohutreunaiseen maistelukuppiin ja vähensin veden lämpötilaa. Lopputulos on parempi, mutta hedelmäisyys vielä puuttuu.

Pussillisessani White Monkey:a lukee sen tulevan Jiangxin maakunnasta, useimmiten ja alun perin White Monkey näyttäisi kuitenkin olevan fujianilaista teetä. Teelehdet leijuvat suurina ja levänvihreinä lasisessa kannussani. Ne ovat osittain melko silppuna, mutta siellä täällä erottaa kahden tai kolmen lehden nyppäisyjä, joissa nupullaan oleva kärkisilmu on mukana. Pidän siitä, että voin tutkia märkiä lehtiä, nähdä niissä lehtiruodot ja huomata edelleen teelehden nahkean pinnan, vaikka lehdet on kuivattu, pakattu ja kuljetettu maailman ääriin. Kuin ne heräisivät henkiin kastuessaan. Kuivana valkoinen nukka näkyy selvästi, tee on isolehtistä ja kierretty kiharaiseen muotoon.

Vaikka tee onkin vihreää, se muistuttaa hieman monia valkoisia pehmeällä maullaan. Teepussin tuoksu toi mieleeni vadelman ja kun lehdet lisäsi lämmitettyyn kannuun, tuoksu syventyikin yhtäkkiä herukkapensaaksi. Maussa se marjamainen aavistus jäi häipyväksi taka-alalle. Yritän vielä sitkeästi saada sen esiin muuttamalla haudutustapaa. Olen maistanut sen herkullisen ja makean vivahteen joskus White Monkey:ssa ja aion sen vielä löytää. Nyt kun juon toista haudutusta, tee maistuu enemmän paahteiselle ja pyöreälle Pai Mu Tanin tapaan. On se silti kevyempi ja kukkaisempi, rehellisellä tavalla kiinalaiseen vihreän teen perinteeseen nojaava maku.

Tässä kun nyt analysoin kuppostani, kuten asiaan kuuluu, kiertelen ja kaartelen samalla sitä, mitä olin aikeissa sanoa. Valkoinen Leijona ei pidä niistä ajatuksistani ja sen kanssa on vaikea antautua väittelyyn, siksi puhun arkaillen. Mietin tätä savanni-juttua. Miksi ihmeessä minun piti lähteä savannia tutkimaan, kun olisin voinut tutkia Linnunrataamme tai syvämeren kaloja? Valkoinen Leijona on aiheestakin huolissaan. Savannin tutkimisessa on kuitenkin lähtökohtia, joita en voi sivuuttaa. Viimeisen parin viikon aikana minulle on jollain tavalla kirkastunut tämä Villin Luonnon todellinen luonne. Jos totta puhun, olen aika yllättynytkin. Kuinka tämä näin päin kääntyi?

Muistatteko, kun ihan alkuun shakaali kuiskasi puun takaa: ”Lainsuojattomia”, pelotellakseen tietenkin. Lainsuojattomia Villissä Luonnossa, se on totuus, sitä en kiistä. Vähitellen olen kuitenkin alkanut nähdä, että ne Lait, joiden ulottumattomiin savannilla joutuisin, ovat lakeja, joiden ulottumattomiin haluankin joutua. Näitä lakeja ei ole kirjoitettu mihinkään, ne luikertelevat ikävästi esiin, nousevat muureiksi, muuttuvat piiskoiksi ja tallovat yli. Vaikka ne ovat mielivaltaisia, irrationaalisia ja narsistisia, niiden hylkääminen leimaa etsiskelijän sairaaksi. Voi kuinka haluaisin osoittaa, että nämä lait ovat kasvaneet kieroon ja niistä irtisanoutuminen on terveen tutkimusmatkailijan hyve. Vaan ei. Heitetään krokotiileille.

Nyt kun olen joutunut pakosta niiden lakien kanssa vastakkain, olen huomannut, etten mitenkään haluaisi sitoutua niihin. Kiemurtelen ja juoksen karkuun. Muistutan varmasti kissaani, kun sille puetaan valjaita. Se viskelee päätään, näyttää kulmiensa alla hyvin närkästyneeltä, peruuttaa minkä ehtii ja lopulta jymähtää pieneksi painavaksi möntiksi lattialle: tästä en kyllä liiku mihinkään. Nyt joudun pakostakin valjaisiin. Silti mieli juoksee jo avarassa maisemassa.

Mutta että savannille… Kun olisin kuitenkin voinut lähteä Huippuvuorillekin. No jaa, mitäpä sitä ei oman Leijonansa vuoksi tekisi.

Mainokset

Read Full Post »

Oi voi. Läpi elämäni olen ollut jonkinlainen ristiriitojen magneettinapa, toisaalta-ja-toisaalta –ihminen. Olen livennyt dilemmoihin, jotka on mahdoton ratkaista ja kyseenalaistanut ajatuksen, joka äsken tuntui oikealta. Toisaalta-ihmisen hyvä puoli on se, että hän näkee tilanteet monesta eri näkökulmasta. Toisaalta-ihmisen huono puoli on se, että hän ei osaa päättää. Toisaalta-ihminen ehkä pelkää päätöksiä sisimmässään, sillä ne voivat johtaa Asioihin ja Toimintaan. Mikäpä filosofille paremmin sopisi kuin vetäytyä vastuusta ja tarkkailla kolikon kääntöpuolia ostamatta sillä mitään.

Tässä sitä ollaan risteyksessä, niin kuin usein ennenkin. Voi helkkarin helkkari: tämä elämä on yhtä loputonta ruutukaavaa. Yritin valmistaa vihreää teetä, enkä ymmärrä, miksi se ei maistu yhtä raikkaalta kuin vanhempieni luona. Jotain meni pieleen. Mietin, olenko tehnyt vääriä valintoja. Mikä minut sai alkamaan tämän pesänrakennusprojektin? Kun nyt jalallani johonkin suuntaan astun, niin sillä tielläkö kuljen lopun elämääni. Vaan entä jos en astu minnekään? Olisinko muka tyytyväinen? ”Hei vaan, jäin tähän risteykseen makaamaan, ajelkaa vain ylitseni oikealta ja vasemmalta!” Kyllä siinä vähitellen luut murskaantuisivat, mutta parempi niin, kuin ottaa riski siitä, että valintani johtaisivat jonnekin, minne en tiennyt haluavani päätyä.

Jos olen elämässäni valintojen edessä, niin sitä olen kyllä bloginikin kanssa. Katsokaas, huomasin, että salakavalasti ja yllättäen olin joutunut harmaalle alueelle teen suhteen. Olin ajatuksissani ilkeästi hapuilemassa sinne, missä tee ei enää ollut teetä vaan jotain muuta. Voi sentään, teki mieli kurkistaa. Samalla pieni kello päässäni kilkatti hengästyneesti varoituksen ääntä. Jäin miettimään, olenko vain liian pelokas hypätäkseni sellaiseen teen maailmaan, joka kieputtaa ympäri ja ympäri niin kauan, ettei enää huomaa kieppuvansa. Vai kilkattiko sittenkin leijonan intuitio: pakene vielä kun voit, ei meitä tähän luotu.

Mitä jos lähtisinkin kieppumaan? Entä sitten!? Ei mikään elämässä ole niin vakavaa, jollei sitten puutarhanhoito. Löysää, rentoudu! Älä synkistele. Haa! Siinä se on. Juuri siitä syystä en kiepukaan. Mikään ei ole niin tärkeää. Kuitenkin, kun näin sanon, tarkoittaako se sitä, että en usko mihinkään ja että en uskalla syventyä, paljastaa intohimoa tai laittaa persoonaani peliin. Mikä tulee ihmisestä joka ei usko mihinkään? …Sillä on uskottava, löydettävä oma elämäntiensä ja kerättävä rohkeutta syventyä sellaisiinkin asioihin, jotka muiden silmissä näyttävät naurettavilta.

Yritän luottaa siihen, että tämän päivän valinnat ovat huomisen merkityksellistä menneisyyttä – vaikka lakaisenkin nyt jalanjälkiä takanani. En minä turhaa työtä ole tehnyt ja höpsökin unelma on parempi kuin totaalinen tyhjyys. Jonakin päivänä ehkä huomaan, että tänään valitsin väärin. Sinä päivänä juon kupillisen erityisen hyvää teetä (jos saatan enää teetä juoda) ja ajattelen, että toisaalta tätä dilemmaa ei olisi voinutkaan ratkaista oikein.

Read Full Post »

Tämä pitkä talvi kuluttaa energiani ihan loppuun. Väsymys lisääntyy samaa tahtia auringonvalon kanssa. Kaikenlaiset käyrät vain puskevat määrätietoisesti alaspäin. Kuten inspiraatiokäyrä. Tai varallisuuskäyrä. Järjestin itselleni tähän lamaannuksen keskelle hieman jännitystä, kun päätin luoda ensimmäisen oman teenmaistelutilaisuuden. Tunnustelin, että nyt olisi sen aika. Oikeastaan sen kummemmin ajattelematta, mitä mieltä olen pieteetillä toteutetusta teenmaistelusta ja millaisen kokemuksen siitä haluaisin luoda, tilasin HM:n kanssa teetä ja sovin päivämäärän.

Meitä oli lopulta neljä: minä, HM ja kaksi vierastamme. Maistelimme neljää erilaista teetä, kahta vihreää, yhtä oolongia ja yhtä pu´erhia. Löysin kierrätyksestä pienet ja kaartuvareunaiset, valkoiset kahvikupit, jotka olivat oikein sopivan kokoisia ja paksuisia teen maisteluun. Hauduttelimme yhden teen kerrallaan, maistelimme ja arvioimmekin. Tilanne oli hyvin uusi, vähän hermostuttava, omituinenkin. Olin hieman eksyksissä, piti puhua englanniksikin, jännitti, onnistuuko haudutus, vaikka olimme testanneet kaiken edeltävänä iltana.

Olimme onnistuneet valitsemaan keskenään hyvin eriluonteisia teelaatuja. Suosikiksi nousi ihana Gyokuro Asahi –tee, joka vakuutti meidät omintakeisella ja tunnistettavalla maullaan. ”Maku kestää pienen terävyydenkin”, todettiin. Erityisen hurmaavaa tässä teessä oli lehtien kaunis, syvänvihreä väri ja juoman heleä vihreys. Tietysti opiskelin laatuja hieman etukäteen, jotta maisteluun saisi syvyyttä tarinasta maun takana. Näin pitkälle pääsin gyokurossa:

Gyokuro on japanilainen vihreä tee ja se luokitellaan eräänlaiseksi senchaksi. Sitä pidetään yhtenä hienoimmista japanilaisista teelaaduista. Osittain maine johtuu siitä, että toisin kuin useimmat japanilaiset vihreät, gyokuro poimitaan ja työstetään käsin. Japanissa koneet ovat korvanneet ihmisen teetuotannossa, minkä vuoksi japanilaisia laatuja ei pidetä niin korkealuokkaisina. Onhan koneen melko vaikea erottaa, poimiiko se ainoastaan nuppulehtisen, kaksi seuraavaa lehteä, vai vähän oksaakin mukaan. Gyokuro on kuitenkin poikkeus. Sen valmistus eroaa myös muista senchoista. Juuri kun nuppulehtiset alkavat keväällä ilmestyä, teepensaat suojataan lähes kokonaan auringon valolta. Ne kasvavat varjossa noin 20 päivää ennen poimintaa ja tuona aikana kasvi alkaa kehittää runsaasti lehtivihreää kompensoidakseen auringon valon puutetta. Siitä johtuu gyokuron syvänvihreä väri.

Varjossa kasvamisella on muitakin vaikutuksia. Gyokurossa on runsaasti kofeiinia, aminohappoja, antioksidantteja ja ravintoaineita. Toisaalta teelle leimallinen kitkeryys vähenee, kun katekiinipitoisuus laskee. Vaikka maku siis olikin hyvin keväinen ja toi senchamaisesti mieleen ruohonleikkuun ja merituulet, se oli herkullinen ja kukkainen. Juoma muistutti maultaan hyvin paljon matchaa, silti se oli makea, eikä liian ruohomainen tai ”vegetaalinen”, kuten sanotaan. En tiedä, voiko makua kuvailla vihreäksi, mutta gyokuro maistui juuri siltä, miltä näytti, keväisen vihreältä, pirteältä ja mehukkaalta. Myöhemmin sisareni huomasi, että maku muuttui kun huljutteli teetä kielen eri osiin.

Uusi suosikki oli löytynyt. Varmasti oiva aamutee ja paikallaan myös puolenpäivän aikaan, kun silmät alkavat ensi kertaa tuntua raskailta. Kokeilemamme gyokuro asahi on valmistettu asahi –teepensaasta, joka on yksi camellia sinensiksen lukuisista variaatioista. Jäin siihen käsitykseen, että asahi gyokuro on keskilaatuista, hyvää ja ilmeisimmin yleisintä gyokuroa. Kalliimpaa ja hienompaa gyokuroa tehdään sitten toisenlaisista pensasvariaatioista. Niitäkin olisi mielenkiintoista maistella ja vähän vertaillakin, mutta toistaiseksi olen täysin tyytyväinen asahiin.

Gyokurossa on huomattava sen poikkeuksellisen tarkka haudutustapa. Vesi saa olla korkeintaan 60 –asteista ja ensimmäinen haudutus on valmis 90 sekunnin kuluttua. Toinen haudutus on vieläkin vikkelämpi, vain puoli minuuttia. Kokeilimme antaa teen seistä myös hieman pidempään, ihan testataksemme, mutta se oli kerrassaan tuhoavaa teen hienolle maulle. Ja vielä ennen kuin unohdan: Jostain luin, että gyokuroa voi poikkeuksellisesti myös iättää, siis säilyttää vuosia. Mielenkiintoista, mutta tuskinpa taidan malttaa.

Read Full Post »

Minulla on esitellä varma keino, kuinka saat tapettua teestäsi kaikki hienot makuvivahteet. Tämän huolella kehitellyn prosessin voin teille paljastaa. Aamulla valmistat teen aivan normaalisti: esilämmität suuren pannun, arvioit veden lämpötilan, haudutat sopivasti. Sitten kaadat koko ihanuuden termospulloon ja vot – muutaman tunnin kuluttua sinulla on ummehtunutta muovinmakuista litkua lipitettävänä. Suositan käyttämään pussiteetä, jotta hienoja laatuja ei turhaan mene hukkaan. (Tosin oletteko huomanneet, kuinka törkeän kallista pussitee on kilohintansa perusteella?) Epäilemättä tekniikkani tuottaa silti laadukkaampaa taukojuomista, kuin kahviautomaatista lirutettu tee pahvimukista nautittuna.

Teen voimalla olen tätä pesää rakennellut, juonut juomisen vuoksi ja rauhoitellut itseäni. Nyt on tullut hetki tehdä tiliä projektista kun pohjapiirustukset on saatu kutakuinkin valmiiksi. Leijona tietää, mitä tapahtuu. Se näyttää nukkuvan, mutta silmät ovat aavistuksen raollaan ja korvat höristelevät, kun selaan papereitani. Hännäntupsu sinkoilee verkkaisesti matolla kuin näppäillen näkymättömiä koskettimia. En haluaisi mistään maailman hinnasta pettää sen odotuksia. Niinpä asettelen ajatukseni tarkkaan tietäen, että joka tapauksessa sen keltaiset silmät näkevät senkin, mitä en halunnut sanoa.

En tiennyt mitään, kun aloitin tämän projektin. Tunsin vain Leijonan luonteen. Se kumahteli rinnassani, mutta ei suostunut kokonaan esiin. Pesän rakentaminen on ollut vaikeampaa kuin luulin. En oikein ole varma, millaisista materiaaleista pesästä saisi kestävän. Koetan kiveä, mutta se on kylmä. Lisään savea ja multaa, mutta ne tahmaavat käteni. Ripottelen päälle heinää ja karvatuppoja ja ne tarttuvat Leijonan tassuihin ja se saa hepulin räpytellessään niitä pois. Rakennan suuren oviaukon, jotta komea harja näkyy kaikille ohikulkijoille, mutta sisälle tuulee ja sataa. Tilkitsen oviaukkoa ruohomättäillä, eikä norsu enää mahdukaan sisään. Kokemattomuuteni pesänrakentajana purkautuu auttamattomasti päivänvaloon. Silti Iso Valkoinen valitsi minut.

Valkoinen Leijona ei tunnetustikaan ole kärsivällisyyden oppi-isä. Siksi se ulisee tyytymättömänä kun kerron sille, että pesää ei voida vielä esitellä auringossa. Tietysti se muistaa sekunnin sadasosassa olevansa Arvokas eläin ja ulina surkastuu tärinäksi vatsanpohjassa. Minun pitäisi kai tuntea syyllisyyttä. Omituista, etten kuitenkaan koe pettäneeni sitä. On minun vuoroni neuvoa Leijonaa. Katsoppas, jään savannille vielä joksikin aikaa.

Jasmiiniteen tuoksu lehahtaa pesän perustuksille. Teelehdet laajenevat. Niin on käynyt projektillekin. Olen päässyt yli siitä hetkestä, jolloin luulin kaiken olevan ohi. Uusia polkuja löytyy ruohikosta. Blogi jatkaa ja pesäkin rakentuu hiljalleen.

Read Full Post »