Painostava ja sitkeä väsymys tuntuu vellovan kesäukkosen lailla ympyrää vuoroin lähentyen ja loitontuen. Se tekee kaikenlaisesta dokumentoinnista vaikeaa, vaikka ajatuksia ja oivalluksia poksahtelee päivittäin päähän. Ne unohtuvat ajan mittaan, tiedän, mutta en rohkene kirjoittaa niitä ylös. Ehkä siksi, että siten kaikki olisi konkreettisempaa ja niin ollen velvoittaisi minut lopulta tekemään ajatuksista totta. Ehkä siksi, että kuvittelen intuitiivisesti tietäväni kaiken, kun tietämisen ja toimimisen aika tulee. Kenties typeryydessään luottaa omaan kaikkivoipaisuuteensa suuruudenhulluissa kuvitelmissaan niin, että unohtaa ihmisen kapasiteetin käytännön rajallisuuden.
Päädyin siihen, että en ole pesänhoitaja tai huoltaja, olen pesänrakentaja. On pelottavaa huomata, ettei kykene kuin keskivertoa suurempaan. En näin sano sen vuoksi, että kuvittelisin itsestäni vain kaikkea erinomaista, sanon sen vuoksi, että olen onnettomuudekseni kykenemätön kaikenlaiseen tavalliseen puurtamiseen, jossa aina on mahdollisuus saada kivi kenkään tai tikku takapuoleen. Se on todellakin puute ja vaiva, josta parantuminen on mahdotonta ja kenties unelmien kannalta kohtalokastakin, mikäli se ei siis olisi mahdotonta. Kun ei pysty nielemään keskeneräisyyttä, ajattelemattomuutta tai feng shuin puutetta pesässään, on auttamattomasti selkä seinää vasten, vaihtoehdoista tyhjä. Ei vapaa, vain tyhjä. Ja yksi ainoa tie kuljettavanaan.
Tai sitten täytyy opetella kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja optimismin vaikeaa taitoa. Käytännössä siis kadottaa persoonansa ja etsiä toinen tilalle. Helpommallako pääsee, kun rakentaa oman pesän sen sijaan, että kiertää paikkailemassa muita? Siinä ajatuksessa aika tuntuu olevan vihollinen ja realismin hiljainen nakerrus tekee sitkasta myyräntyötä. Aihetta on kysyä, onko realismi vain nykyhetken heijastumaa ja jos niin on, eikö se tee kaiken uuden kehittämisen mahdottomaksi. Pitää olla järkevä ja pitkäjänteinen, nähdä pilvilinnassa pesänsä ja alistua köykäiseen onnellisuustasoon vain siksi, että kuvitelmissa joskus saan jotain parempaa. Heiveröinen kangastus siitä, ettei ajatus tulisikaan seiniksi ja katoksi on aktiivisesti yritetty haihduttaa pois puhumalla kovempaa kuin se puhuu. Täytyy puhua aika kovaa. Ja käytän lisäksi korvatulppia.
En ole käynyt keskusteluja Valkoisen Leijonan kanssa. Olen pohtinut yksin, jotenkin ärsyyntynyt siitä, jos se tulisi kaikkitietäväisyydessään neuvomaan ja pöyhistelemään harjaansa. Olen käyttänyt omaa maalaisjärkeäni (minulla on kuulemma sitä), tehnyt havaintoja ja punninnut sitä, mikä on olennaista ja tärkeää pesän kosmeettisissa yksityiskohdissa. Muutaman päivän päästä jätän taas nämä savannin nurkat. Olen tehnyt jälleen yhden hiljaisen ristiretken, jossa käännytin itse itseäni, en niinkään epämääräistä savannin kolkkaa. Ensi viikolla teen inspiraatiomatkaa vähän kauemmas ja otan pinkkikantisen vihkoni mukaan, dokumentoidakseni. Sen jälkeen taas savanni nukahtaa.
Valkoinen Leijona 