Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for joulukuu 2011

Eräänä aamuna havahduin siihen, ettei kaapissani enää ollut aamuteetä. Juon aamuisin teeni pyramidipusseina rautapannusta ajatellen sen olevan nopeaa ja helppoa. Oli työaamu, enkä voi kuvitella aamuani ilman teetä. Niinpä kaivoin kaapista kiireessäni valkoista pueria hautumaan…

Eräänä päivänä tulin venähtäneen työpäivän jälkeen kotiin jouduttuani poikkeamaan matkalla useammassa paikassa ja kello juoksi. Viisitoista minuuttia aikaa ennen palloiluvuoroa. Jostain syystä koin pakottavaa tarvetta saada teetä. Gyokuroa! Sen haudutus on vaikeaa, mutta nopeaa…

Eräänä iltana tulin kotiin ihan uupuneena syksystä ja pimeästä ja keskeneräisistä työtilanteista ja siitä, etten ehdi käydä kaupassa. Vaikka raahautuminen sohvalle tuntui viimeiseltä ponnistukselta sinä iltana, päätin tehdä teetä…

Oikein ahmin teetä sinä aamuna, sinä päivänä ja sinä iltana. Himoitsin teetä ja ahmin ja se auttoi olooni. En valmista teetä läheskään joka päivä, mutta silloin kun olen tehnyt teeni, olen takertunut siihen ja roikkunut siinä ja oikein kääriytynyt sen ympärille. Kuin se olisi kaikkea muuta tärkeämpää. Ja niin se onkin. On välttämätöntä tuntea hetkessä, että tämä on tärkeämpää kuin pysäyttävät uutiset töissä, kiire ruokakauppaan ja ahdistus joululahjoista.

Erilaisia teehetkiä. Teetä eri tarkoituksissaan: helpottamassa mahakipua, lämmittämässä loskassa rämpimisen jälkeen, muistuttamassa yksinkertaisemmasta elämästä, pelastamassa päivän! Olen joulun hengessä antanut anteeksi kaikessa hässäkässä milk oolongillenikin Jing Xuanille, joka on yllättäen alkanut maistua hyvälle miedossa kermaisuudessaan. Olen oppinut antamaan armoa ja arvostusta niille teen hienoille makuvivahteille, jotka syntyvät valmistustavasta ja lehden ominaisuuksista, eivät aromeista. Samaan hengenvetoon olen ihastunut puristettuun valkoiseen pueriin, joka on Ouncesta peräisin. Alkuun ajattelin, ettei tämä tällainen ole pueria sitten ollenkaan, mutta sen erityislaatuisuus hätkähdyttää minua kerta kerran jälkeen. Aamuteenä se osoittautui olevan aivan omaa luokkaansa kirkkaudessaan ja täyteläisyydessään.

Ja sitten on tapahtunut tämä tumman teen esiinmarssi vaivihkaa, alkaen kakkukaveruudesta, englantilaisesta teeillasta ja ankeista marraskuun ilmoista. Minä yllätän itseni ja tee yllättää minut.

Mainokset

Read Full Post »

Tiedän kyllä, mitä haluan sanoa, mutta kun mieli ei saa lepoa, on vaikea löytää tarkkoja sanoja ajatuksille. Kaikki menee jotenkin puuroksi ja katkeaa ennen kuin ehdin aloittaa ajatusta. Tänään hidastin tietoisesti, jätin liikunnan väliin, että saisin olla kotona. Ehkä typerää? Arki imaisee helposti mukanaan. Joskus tuntuu, etten ehdi edes tiskikonetta tyhjentää. Sitten kun ehtisin, olen niin lopussa, että en saa tartuttua mihinkään toimeen. Työ jota teen, ottaisi niin paljon, kuin vain viitsin antaa.

Sitten kärsin huonosta omatunnosta, kun teekaapin perällä laadut vain pölyyntyvät. Teestä katoaa kaikki nautinto, jos sen juomisesta tulee pakkoa. Olen teelaaduissakin palannut jonnekin arkiseen ja tavalliseen. Robert’silla otin earl greytä ja shokeerasin itseänikin. Töihin olen ostanut perinteisiä englantilaisia sekoituksia – pusseina. Innostuin taas Englannin mauista järjestäessäni teemaillan vanhaan englantilaiseen tyyliin. Katsoimme englantilaisen elokuvan, joimme kello viiden teesekoitusta maidon kera ja maistelimme voikeksejä. Englantilainen vieraani kertoi, että kotimaassaan sokerin käytöstä on kahta koulukuntaa, hän itse pitää sokerin lisäämistä teehen häpeällisenä. Mikä pikanttien yksityiskohtien maa!

Syksyn jatkuessa, venyessä ja latistuessa synkkyydessään mustaksi, nämä mustat teelaadut ovat yllättäen salaa palanneet takaisin teerepertuaariini. Välttelinkin niitä jo tarpeeksi kauan. Vihreä tee virkistää, tumma tee lohduttaa. Virkistysyritykset tuntuvat tähän oloon jopa väkivaltaisilta. Olen hakenut tunnelmaa savuisesta Lapsang Souchongista, jonka ostin loppukesästä Demmers teehausista. Maistellessani sitä mietin, onko ylipäänsä mahdollista hauduttaa sitä liian vahvaksi. Epäilenpä. Rakastan lapsang souchongin tuoksua, Robert’sillakin otan usein sitä, mutta siellä maku ei aina täytä tuoksun lataamia odotuksia. Lapsang souchong on ihanan tervaista, se sopii suomalaiseen, nostalgiseen makumaailmaan ja kävisi hyvin nokipannukahvien korvaajaksi. Eräihmisen juoma. Hämyisten saunailtojen juoma. Risusavotan juoma. Miehisen egon säilyttävä tee. Ja sitten voi vähän retkikumppaneiden kanssa brassailla yksityiskohdilla:

Nimittäin. Pidän myös siitä, että tämä tee on jonkinlainen teemaailman kummajainen. Vain huonoihin kopioihin savun maku ujutetaan kuin suomalaiseen savukinkkuun, aromeilla. Todellisuudessa tee saa savuisen tuoksunsa ja makunsa siitä, että lehdet kuivatetaan savuavien havupuiden oksien yllä. Alun perin tämäkin tee tulee Kiinasta, Fujianista. Lapsang souchongissa on jotain vastustamattoman ikiaikaista ja siten pyhää. Sen maku kuljettaa läpi historian varhaisiin vaiheisiimme, kun tuli kesytettiin ja teräaseita hiottiin nuotion ääressä. On ihana sytyttää kynttilä, nojata taaksepäin ja antaa lämmön hiipiä sormenpäihin. Savussa, tulessa ja tulen loimussa on jotain mystistä ja spirituaalista. Se kertoo jotain meistä ihmisistä. Näiden mietteiden äärellä kiire menettää merkityksensä ja saan taas kiinni siitä ajatuksesta, että pinnan alapuolella elämä on sykäyksittäistä kumua historiasta, laajenevista spiraaleista, joissa yksi hetki johtaa toiseen. Ne muodostavat heikon ketjun, jonka vastoin parempaa tietoa luulemme olevan osa suunnitelmaa ja johdonmukaisuutta. Kunnes joskus elämä yllättää ja olkoon niin.

Read Full Post »