Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2012

”Keskivertoenglantilaisen normaalisti juoman teen laadusta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta täytyy myöntää, ettei missään Euroopan maassa ole yhtä viehättävää teekulttuuria kuin täällä.” kirjoittaa Helena Petäistö kirjassaan Tee teematka (2008). Englantilaisten suhde teehen on hämmentävä ja mielenkiintoinen. En mahda olla ihmettelemättä sitä jälleen yhden Englannin matkan jälkeen. Olen oleillut Englannissa pisimmillään muutaman kuukauden, mutta äskettäin palasin ainoastaan viikonlopun kestävältä pikamatkalta. Olen päässyt haistelemaan teekulttuuria Lontoon tavarataloissa, mutta myös pienten merenrantakaupunkien kantakahviloissa. Englantilaiset ovat ylpeitä teekulttuuristaan, joka on oudolla tavalla ristiriitainen käsittäen koko skaalan järkyttävistä pussiviritelmistä hienostuneeseen teetaiteeseen.

Leikkimielisessä How To Be British -oppaassa teestä kommentoidaan seuraavaa: ”In most countries tea is a very disappointing experience: a teabag into a glass of hot water with the string still attached. In Britain, by contrast, tea is not only a wonderful drink, but also a light but substantial meal of sandwiches, biscuits and cake, and an important ceremony of our national life.” Tämä tiivistää olennaisen englantilaisesta teekulttuurista. Vaikka yllättävän monessa kahvilassa sorrutaan lainauksen ensimmäisen lauseen esittelemään rimanalitukseen (onhan siis kyse teemaasta), tee ei hienoimmissakaan Lontoon tavarataloissa ole pääasia. Ytimessä ovat tunnelma, vieraanvaraisuus ja teen ympärille kootut herkut.

Tee löi läpi Briteissä ensimmäisinä maina Euroopassa ja oli ylimysten juomaa, kuten muuallakin. Pian kansa otti teen kuitenkin omakseen, ja teenautinnon hienostuneisuudesta ja eleganttiudesta tuli arjen luksusta, tapa osoittaa vieraanvaraisuutta, syy huvituksille ja arkaluontoiselle juoruilulle, symboli ja apu terveyskasvatukselle ja ansaittu tauko tehdastyöläisen pitkässä päivässä. Hassua kyllä, teen kaksijakoinen rooli rahvaanomaisena virkistyksenä tai yläluokkaisena kohteliaisuutena on muodostunut omituiseksi symbioosiksi kahden ääripään liitossa.

Ensimmäinen hämmentävä havainto on, että suuristakin marketeista on vaikea löytää kunnon teetä. On pussia toisensa perään, isoja paketteja ja pieniä pakkauksia ja blendejä monenlaiseen makuun. Englannissa asuva suomalainen ystäväni pahoitteli, ettei ollut löytänyt kaupasta minulle maustamatonta irtoteetä. Tämä on totta, käykää itse katsomassa. Teekulttuurin arvostus on tässä maassa eri asia kuin teelaatujen arvostus.

Yhtä hämmentävää oli kun eräässä ketjukahvilassa pyysin saada tietää, millaisia teelaatuja heiltä löytyy. Minulle vastattiin: kaikkia laatuja, all varietes. Se tarkoitti muutamaa tyypillistä makusekoitusta, kuten earl greyta ja minttuteetä, sekä valkoista teetä, vihreää teetä ja oolongia. Kaikkia laatuja, kuten huomaatte. Otin vihreää teetä tarkistettuani, että se oli maustamatonta. Sain twiningsin pussin kannuuni. Tämä ei ole lainkaan harvinaista. Monissa kahviloissa, etenkin ketjuissa, tee tarjoillaan kyllä pannussa, mutta pussista haudutettuna. Jokseenkin erikoista oli silti havahtua eräässä tenniksen näytösturnauksessa siihen, että kuohujuoman jälkeen tarjotulla aterialla tee tulikin pussihaudutuksena, kuten lentokenttäkahvilassa ikään. Yllättäen Suomessa toimiva Coffee Housekin tekee sen paremmin, irtohaudutuksena.

Teen haudutus on ikuisuuskysymys. Kannussa, tietysti, mutta irtohaudutuksena, jolloin teelehdet saavat vapaasti leijailla vaikkakin kitkeröityvät nopeasti, vai esimerkiksi sihdissä, josta maut eivät pääse totaalisesti oikeuksiinsa, mutta jonka voi ottaa pois teen ollessa sopivaa. No paikallisissa teepaikoissa, joissa tarjoilu on ”tyylikkäämpää”, suositaan nähtävästi ensimmäistä vaihtoehtoa. Eräässä askeettisessa pikkukaupungin kahvilassa, jonka omistaja näkyi suorittaneen ”Tea masters class” -tutkinnon, tilasin nälissäni pääruoan, valtavan kakkupalasen ja kannullisen teetä. Tee tuotiin minulle ensimmäisenä, kannussa ja vapaasti irtohaudutuksena. Jouduin hassun dilemman eteen. Pitääkö minun juoda teeni ennen pääruokaa, ennen kuin se ehtii kitkeröityä ja viilentyä? Tuntui hieman nurinkuriselta hörppiä kuuma tee pikana ennen lämmintä ateriaa ja säästää kakulle vesilasillinen. Yritin kompromissia ja kaadoin äkkiä toisen kupillisen, jo hieman kitkeröityneen, sihdin läpi odottamaan jälkiruokaa, mutta se oli auttamattomasti viileää kun pääsin siihen vihdoin käsiksi.

Teesählinki katkaisi ikävästi nautintoa siltä tosiasialta, että maistelin itse asiassa ainoata Englannissa kasvatettua teelaatua, jota kutsuttiin Tregothnan tea:ksi. En tiedä siitä enempää kuin tämän: http://tregothnan.co.uk/. Äskettäin kyselin firmalta, kuinka paljon heidän sekoituksissaan itse asiassa on aitoa Tregothnan teetä assamin tai china greenin lisäksi. He vastasivat Tregothanin osuuden ylettyvän noin 60 prosentista 80:een.

Sählinkiä tai ei, yksi ihastuttava piirre englantilaisissa uniikeissa kahviloissa ja teehuoneissa on. Yleensä asiakas saa kattavan menun pöytäänsä ja typerä pohjoismaalainen tuntee itsensä barbaariksi ollessaan aikeissa tilata ja maksaa ostoksensa saman tien kassalla. Vitriiniä katsoessa pitkän kävelyretken jälkeen mielen saattaa vallata epätoivo, kun suolaisia tuotteita ei näy lainkaan. Vaan eipä hätää, listalta tilattavat annokset ja kolmioleivät valmistuvat nauttittaviksi vitriinin takana näppärissä käsissä. Taatusti tuoretta, mutta hämmästyttävän identtistä kahvilasta toiseen. Brittien saarella yksi asia kahviloissa on kuitenkin ylitse muiden: korkeuksiin kohoavat jättimäiset kakkupalat rasvaisilla ja herkullisilla suklaan, inkiväärin ja sitruunan tai kahvin ja pähkinävoin täytteillä. Suomalaisen kahvilan pakasteporkkanaleivosruutua ei voi verrata samana päivänäkään englantilaiseen muhkeaan ja mausteiseen porkkanakakkuun. Siellä Kakku on Itse tarkoitus ja tee välttämättömyys kyytipoikana.

Englantilainen eleganssi saattaa kuitenkin olla viimeinen ajatus kun astuu kävelykadun kahvilaan jossain pienessä englantilaisessa kaupungissa, jossa lokit ja ketut kirkuvat kilpaa, asuntoveneet ovat herttaisesti rempallaan mudassa, ja jonka paikallisessa pubissa ei saa palvelua ilman paikallista käsipuolessaan. Kahvilat on sisustettu yksinkertaisilla seinäpaneeleilla, muutamalla taululla tai erilaisella lampulla. Puiset pöydät ja tuolit ovat haaleiksi kuluneita, kuin maalaispirtissä. Sisustuksen kantavaa teemaa on vaikea hahmottaa, ellei sitten nimestä. Joku keski-ikäinen ystäväpariskunta istuu viereiseen pöytään selvästi tarkoituksenaan jakaa viimeisimmät kohteliaisuuksiin ja miellyttäviin fraaseihin puetut herkulliset juorut, ei niinkään nauttia tunnelmasta. Ja mikä taito briteillä onkaan lipsautella kohteliaisuuksia, keksiä small talkia pienimmästäkin vieraan sivulauseesta poimitusta aiheesta ja olla näennäisen tyytyväinen vallitseviin asiantiloihin. Se taito on äidinmaidossa imetty.

Englantilainen tyylikkyys teekupin äärellä ei siten synny luontaisesta estetiikan tajusta (ellei olla Fortnum & Masonilla), vaan synnynnäisestä huomaavaisuudesta ja vuorovaikutuksesta, jossa teellä on osansa tilanteen sitomisessa joksikin intiimiksi, erityiseksi tai miksei tuttavalliseksi. Vaikka kaikki englantilaiset kahvilat eivät häikäisekään interiöörillään, on niiden panostus teehen silti askelen suomalaisia kahviloita edellä. Valikoimaa on hieman enemmän ja teetarjoilulle annetaan arvoa. Kohteliaasta maineestaan huolimatta englantilaisessa palvelukulttuurissa on usein parantamisen varaa. Tuttavalliset fraasit ja puhekielisyys eivät istu romanttiseen kuvaan herrasmiesten ja ladyjen teehetkestä. Silti joskus löytyy kertakaikkiaan helmiä. Pieniä itsenäisiä paikkoja, joissa asiakkaiden huomioiminen ja kolmioleipien valmistaminen ovat tärkeimpiä asioita universumin tällä laidalla. Joissa voi istahtaa rottinkituoliin lahjatavarakaupan toisessa kerroksessa ja katsella ripeästi toimivaa nuorta miestä, joka huikkaa kanta-asiakkailleen tavanomaisen tervehdyksen, rientää tiskinsä toisesta laidasta toiseen ylpeänä kuin pankkiiri holvissaan ja selittää tuotteittensa koostumusta niin hartaalla innostuneisuudella, että sitä voisi mielikseen kuunnella aamusta iltaan. Löytyy persoonia, joista turistioppaat eivät tiedä mitään. Ne lyövät tuhatkertaisesti laudalta Kew Gardensin tai Kensington Gardensin muodollisen hillityn ja kasvottoman ystävällisen palvelun.

Advertisement

Read Full Post »

Arvovaltainen talon vartija

Read Full Post »

On viikkoja, joita ei haluaisi lainkaan muistaa eläneensä. Ei sen takia, että olisi tapahtunut mitään kamalaa, vaan sen takia, ettei ole tapahtunut oikein mitään mukavaakaan. On vain taisteltu omassa harmaudessa päivä kerrallaan. Niin omassa elämässäni kuin työssäkin kysyn aina uudelleen itseltäni: Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa onnestaan? Kuinka paljon voi lopulta itse tehdä sen eteen, että surkeita viikkoja ei tulisi?

Olen pitkään jo halunnut valmistaa vihreää Mao Jiania, joka on odotellut ruskeassa paperipussissaan maistelua. Haudutan sen melkein myrkyksi – kahteen otteeseen. Onneni ei vain käänny. Päätteeksi poltan kieleni. Onko vika siinä, että en keskity? Kotona vaellan tyytymättömänä sohvan reunalta toiselle ja vanhat haamut alkavat palata. Kiroan, kun en ehdi tehdä asioita, joista nauttisin ja kun tarkemmin pohdin, en usko saavani niistäkään iloa. Enkä sitten tee mitään, vaikka varmasti ehtisin. Ajatuksissani pyörii raskas pyörä, joka kitisee ja kirraa aloittaen aina alusta sen tympeän ajatuksen, jonka juuri sain päätökseen. Pohdin, eikö tee ole opettanut minulle mitään. Hölmö typerys.

Jos vain istuisin odottamaan veden lämpenemistä, kuten ennen. En laittaisi samalla tiskejä tai teen hautuessa käynnistelisi pyykkikonetta. Jos vain katselisin lehtien leijalemista teekannussa, niin tietäisin: Nyt on aika kaataa tee ja maistella. En muistanut edes haistaa, miltä teelehdet tuoksuvat lämmitetyssä pannussa. Onnetonta. Kuin tee opettaa – tässä hetkessä on kaikki.

Yksi Kiinan kärkikymmenikköön kuuluvista teelaaduista ei ansaitse tällaista kohtelua. Kolmas haudutus. Yritän vielä. Tästä kuuluisasta teestä opin jo jotain. Se ei kestä ylihauduttamista ollenkaan, eikä liioin liian kuumaa vettä. Kolme minuuttia 70-asteisessa vedessä on ehdottomasti tarpeeksi. Opin muutakin. Kun kerran on pilannut lehdet hauduttamalla liian pitkään, liian kuumassa vedessä silkasta huolimattomuudesta, kolmas haudutus tuottaa tulokseksi vain mautonta, mutta kitkerää tiskivettä. Siitäs sain. Joku on vuorilta aamukasteessa nämäkin lehdet poiminut, mutta minulla ei riitä viittä minuuttia kärsivällisyyttä, jotta tekisin tämän oikein.

Surkeat viikot opettavat minulle myös sen, että luovuttaminen ja itsensä sättiminen vievät minut yhä sitkeämmin nitkuttavien hammasrattaiden pyöriteltäväksi. Siitä ei seuraa mitään rakentavaa. Niinpä teen mitä täytyy ja aloitain tutustumisen Mao Jianiin alusta. Kattila levylle. Teelehdet lämmitettyyn posliinipannuun, tuoksuvat keväiseltä ruoholta. Vahdin vettä tarkasti ja kun höyry nousee, kaadan veden.

Otan pieniä maistiaisia haudutuksen edetessä. Ei ihan vielä valmista. Nyt. Maistelemaan.

Kaadan teetä ensin pieneen maistelukuppiin ja heti perään loput isompaan motiin talteen. Yllätys on, että pienen kupin tee on juuri sopivasti hautunutta, mutta isompi moti on mennyt jo yli! Tämä on erityisen herkkää teetä.

Sitä se on myös maultaan. Tämä on jo tuttua kiinalaista teeperinnettä. Haurasta kuin Tian Mu, tyylikästä kuin Lu Shan Yun Wu ja aavistus hedelmän herkullisuutta, kuin Longjing:ssa. Vastaleikattuun ruohoon viittaava kirkas pohjavire ja yllättäen vähän kerman häivettä. Pienestä kupillisesta on löydettävä tarkoitus tähän päivään, muuten luulen vain ajelehtivani. Vaikka siinä olisi eniten totuutta, päätän että virrassa on oltava vähän twistiä ja annan synkälle pyörälleni anteeksi. Sataa taas lunta.

Read Full Post »