Viime aikoina en ole ollut kiinnostunut mistään. Olen ollut ihan vähän vain olemassa. Olen vältellyt keskipisteenä olemista itselleni ja kokeillut, kuinka pienellä vaivannäöllä voin pysyä elämässä. Ajan mittaan se alkaa tympiä, sillä ei se ole mitään elämää. Jos yksinkertaistaisin tietoisesti ja karsisin elämästäni negatiivisia aikasieppareita, asia olisi toinen. Olen tuskin jaksanut ajatella blogia. Ei ole oikeastaan mitään kerrottavaakaan. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen juonut lähinnä pussiteetä ja hauduttanut irtona vain vieraille. On se harmittanutkin. En ole vain jaksanut välittää. Olen laiminlyönyt lukijoitakin, se saa minut vihaiseksi. Tai en tiedä. Kun tarkemmin ajattelen, vihan tunne on kadonnut arsenaalista täysin.
Leijona on joutunut hukkaan. Minkäs teet, se on hyvä piiloutumaan. Mutta silti! Se, etten juo teetäkään, kertoo jotain enemmän. Tyhmästi minä aina merkitsen näitä asioita, jotta elämä tuntuisi loogisemmalta. Se on laadukasta defenssien käyttöä. Olkoon siis niin. Tee on osa hyvinvointia ja itsestä huolehtimista. Teehetki tarkoittaa aikaa rentoutua ja nähdä hieman objektiivisemmin taakse jäänyt päivä. Eilen tein niin ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa. Tulin töistä kotiin, linnoitin itseni makuuhuoneeseen, kuuntelin hetken Elgaria ja elokuvamusiikkia ja kun olin rauhoittunut, haudutin lopuksi teetä. Se tuntui oikealta. Tiedän kyllä, mitä minun pitäisi tehdä, mutta jotenkin päivät tuntuvat lyhyemmiltä kuin aikaisemmin, vai tunnunko minä jähmeämmältä.
Olen surullinen tai tyytymätön, mutta minun on vaikea yksilöidä mihin. Ehkä defenssini eivät sittenkään toimi. Miten tässä pääsikään käymään näin? Vuosi eteenpäin, kaksitoista taaksepäin. Onko minulla mitään perusteluja sille, etten jaksa välittää, mitä itselleni teen? Teehylly pölyyntyy ja muille harrastusvälineille näyttää käyvän samoin. Tiedättekö, on pelottava kokemus turtua harrastuksilleen. Otanko vain etäisyyttä vai valitsinko väärin? Mistä minä tiedän, mitä tämä mieletön psyyke touhuaa! Neuvon muita elämään elämäänsä ja katson omaani sivusta. Muiden puolesta minun on pakko olla optimisti, itselleni en jaksa olla enää mikään.
Kun katson ympärilleni, en näe liikettä. Ikään kuin maailmani odottaisi hengittämättä. Se odottaa, että astuisin esiin ja minä odotan, että se tuuppaisi. Jämähdämme asemiimme, kauhun tasapaino maisemassa. Odotan. Odotan.
Tarinan viimeinen luku on kuitenkin aina kirjoittamatta. Miten onnistunkin aina luottamaan siihen… Defenssikö sekin lienee?
Valkoinen Leijona 