Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Aiheen vierestä’ Category

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Mainokset

Read Full Post »

Nyt tarvitsisin teetä enemmän kuin koskaan. Hermostun helposti ja väsyn helpommin. Teen tuomien hengähdystaukojen poissaolo korventaa sielua. En osaa pysähtyä ilman teetä. Sitten käy niin, että olen pysähdyksissä koko ajan. Blogikin heijastaa tätä.

Olen jo pohtinut, miten blogilleni käy. On sääli, ettei mitään kirjoitettavaa ole ollut. Teeblogia on mahdoton päivittää, jos teen kanssa ei ole missään tekemisissä. Olen miettinyt, olisiko parempi sulkea koko blogi. Ehdinkö enää kirjoittaakaan? En ole kuitenkaan periksiantavaa sorttia. En haluaisi päätyä yhdeksi niistä suomalaisista teeblogeista, jotka ovat hiljentyneet tai kadonneet. Olen kirjoittanut blogiani jo neljä vuotta. Meitä teestä bloggaavia, varsinkin maustamattomista laaduista kirjoittavia, on niin vähän. Mielelläni olisin osa hieman vilkkaampaa yhteisöä. Mutta niin lienee asia, että vaikka teestä onkin viime vuosina tullut yhä mediaystävällisempi aihe ja hyvän teen arvostajien määrä on kasvanut, harva kuitenkaan kokee omakseen teelle omistautumisen. Tee ei liikuta massoja. Toisaalta, suomenkielistä tietoa teestä on vaikea löytää ja englanninkielinen informaatio on usein keskenään ristiriitaista. Teehen perehtyessä voi kokea paljon turhauttavia hetkiä. Teeblogin pitäminen vaatii sinniä ja nöyryyttä hyväksyä oma tietämättömyys.

Valkoisen Leijonan pesässä on jo valoa tunnelin päässä. Tuumimme Leijonani kanssa, riittääkö se. Olen jo juonut teetäkin, vaikka en mitään valtavia määriä. Jostain syystä aloitin maustetusta pussiteestä. Se tuntui helpoimmin lähestyttävältä. Olen juonut kupillisen silloin tällöin, lähinnä kylästellessä tai kahvipöydässä. Nyt valmistin ensimmäisen kerran itselleni teetä kamjovessa. Viime viikolla nimittäin siirryin jo pussiteestä pallosihdattuun teehen. En ole kuitenkaan vielä päässyt ihan teelehden autenttisimpaan muotoon. Kupissani on tummaa darjeelingia. Vihreät teet jäävät puolittain juomatta. Ehkä kuukauden, parin päästä uskaltaudun jo vihreän suuntaan. Ei tästä teenjuonnista vielä bloggauksen aihetta saa kehiteltyä. Kuka olisi arvannut, että teetaukoni hujahtaa lähes yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Säälin ystäviäni, mitä he nyt laittavat minulle joululahjaksi, jos kaikki muut ideat on jo käytetty.

Vaan luulen: joulusta en selviä juomatta teetä. Mikä muu kokoaisi perheen niin rauhallisesti yhteen? Tai ehkä nyt onkin se joku muu. Se, joka vetää vertoja jopa teelle. Mahtaakohan Iso Valkoinen olla mustasukkainen?

Read Full Post »

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Read Full Post »

Välillä elämä heittää eteen haasteita, joiden edessä tekisi mieli kiukutella kuin kolmivuotias: en tahdo, en jaksa! Silloin ei puhuta vakavista asioista, jotka suistavat turvallisuudentunteesta, vaan tympeistä, jäytävistä, itsetuntoa ja energiaa riipivistä tilanteista.

En ole juonut teetä.

Enkä juo.

Mikä lie on Leijonan kutsuhuuto, olen miettinyt iltaisin, kun hengitys kipuaa rintakehän paikkeille ja nitkuttaa siinä kuin ruostunut hammasratas. Ehkä Leijona on tullut tai ei, mutta olen haronut kädellä ilmaa, kuin kokeillen sen karheaa harjaa.

Teeblogin kirjoittaminen tuottaa hankaluutta, kun ajatus pakenee teestä määrätietoisesti ja hylkien. Kaipaisin teen lohduketta, kun niin monet kerrat olen teekupillisella saanut haalittua kokoon epäilevät, vapisevat ajatukset. Mutta ei. Täysstoppi.

Eikä kahviakaan, tietenkään. Vaikka kahvista ei tarvitse puhuakaan, huolimatta siitä, että teeblogi yskii.

Arvon ystävät, en tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Ehkä kuukauden tai kuusi. Mitä siis ehdotatte?

Mitä ehdottaisit sinä Valkoinen? Valkoinen Leijona haistaa taas ilmasta, että muutoksia on tulossa. Ja minäkin, jo nauran, sillä tätähän tämä on ja on ollut ja nyt se vastaa alkaakin. Muutosten muutos. Pelkoa ja intoa.

Kuinka toivoisimme, että elämän muutokset lipuisivat ulottuville kuin kypsät hedelmät, joihin vain tartumme oikealla hetkellä ja haukkaamme herkutellen. Kuitenkin, kai aina, isot muutokset tulevat epätäydellisinä, testaten kantokykyämme ja muutosvastarintaa. Ja kun olin mielikuvissani tehnyt suunnitelmat ja ajatellut, että askelmerkkien mukaanhan tässä mennään, kun olen kerran itseni herra, niin eikös vain vaikeuskerrointa lisätä ja oikein mässäillä kaiken maailman pikku esteillä.

Sellaisina hetkinä tekisi mieli tivata Valkoiselta Leijonalta, miksi se on niin – – niin – – mielikuvitusta! Tekisi mieli huutaa ilmoille, että kuka kumma täällä oikein huvittelee minun kustannuksellani. Mutta ilmat ovat melko tyhjät. Ei ole ketään. Asioita vain tapahtuu. Jos uskoisin kohtaloon, tietäisin, että se tapahtuu, minkä pitää tapahtua. Nyt päätin olla uskomatta, koska tästä Kohtalosta en tykkää sitten yhtään.

Taitaa kuitenkin olla niin, että jos joku kutoo näitä seittejä, se on yhtä arvoituksellinen kuin Leijonani. Ilmestyy ja katoaa, miten milloinkin, enkä koskaan oikein tiedä, olinko se minä vai joku kömpelö kuvajainen kaikkeudesta.

Parasta kai mielummin huutaa: Try me! Säilyypä ne vähäisetkään arvokkuuden rippeet.

Read Full Post »

Elämäntaito on suorittamista. Lunastamme alati kehittyvän ja tietoisen ihmisen rooliamme päivästä toiseen. Itsensä kehittämisestä on tullut pakollinen taitolaji, kun kisailemme aikamme ja paisuvan tietotulvan kanssa. Ole vahva ihminen oman elämäsi myrskyissä ja lempeä muille heidän kompastellessaan. Päätä jämäkästi, mitä mieltä olet maailman tilasta, yhteiskunnasta, mistä tahansa ja valitse oikein, mutta anna tilaa kypsyvälle mielipiteelle.

Opettele olemaan aidosti läsnä, sen opit kirjoista, meditaatiokursseilta ja life coacheilta. Valitse, mitä haluat elämältäsi, tee aarrekartta ja nappaa eteesi tulevat mahdollisuudet. Ole rohkea, älä jää paikallesi makaamaan, mutta muista, että silloin kuin olemme liikkumatta, tapahtuu eniten.

Mitkä ovat minun saavutukseni tässä ja nyt? Olenko käynyt reppureissulla löytämässä itseni? Olenko tutustunut maailmaani rikastaviin ihmisiin, olenko oppinut hyödyntämään verkostojani? Olenko ymmärtänyt olla käyttämättä toista ihmistä, antaa itse, nähdä pidemmälle? Olenko oppinut hyväksymään itseni tällaisena, puutteellisena, lakannut ponnistelemasta ollakseni jotain? Olenko lukenut oikeita kirjoja ja käynyt joogatunneilla, jotta ihmisenä olisin kohta täydempi, parempi?

Tiedä uratavoitteesi, löydä aikaa rauhoittavalle oleilulle, ole ystävänä hyvä kuuntelija ja omassa elämässäsi huoliteltu, pidetty ja kumppanille tasavertainen. Osaathan olla yksin ajatustesi kanssa, osaathan arvostaa muiden ihmisten läheisyyttä ja uhrauksia.

Sinä olet juuri sinä ja minä olen minä, uniikkeja ja ainutkertaisia täsmälleen tällaisina. Kai osaan siis määritellä, kuka olen: vahvuuteni, heikkouteni, kokonaiseksi koottu elämäntarina juonineen ja selkeine käännekohtineen. Voinhan pyydettäessä kertoa, milloin olin kriisissä, mikä muutti minut ja sai ymmärtämään, kuinka selvisin taistelijana tai voittajana tai hyväksyjänä. Niin minä jälleen kehityin ihmisenä, niin kuin on syytä, sillä eteenpäin meneminen on uskottavaa.

Tunne, mihin uskot tai ole avoinna mahdollisuuksille. Ymmärrä kehoasi, jäljitä uskomuksesi ja lokeroi ajatuksesi. Tee itsestäsi taideteos, täydellinen kuva ilmaisua. Anna itsellesi anteeksi, ota nöyrästi vastaan tilanne, joka koulii sinua kivun tai ilon kautta. Ole enemmän kuin henkesi.

Read Full Post »

Viime aikoina en ole ollut kiinnostunut mistään. Olen ollut ihan vähän vain olemassa. Olen vältellyt keskipisteenä olemista itselleni ja kokeillut, kuinka pienellä vaivannäöllä voin pysyä elämässä. Ajan mittaan se alkaa tympiä, sillä ei se ole mitään elämää. Jos yksinkertaistaisin tietoisesti ja karsisin elämästäni negatiivisia aikasieppareita, asia olisi toinen. Olen tuskin jaksanut ajatella blogia. Ei ole oikeastaan mitään kerrottavaakaan. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen juonut lähinnä pussiteetä ja hauduttanut irtona vain vieraille. On se harmittanutkin. En ole vain jaksanut välittää. Olen laiminlyönyt lukijoitakin, se saa minut vihaiseksi. Tai en tiedä. Kun tarkemmin ajattelen, vihan tunne on kadonnut arsenaalista täysin.

Leijona on joutunut hukkaan. Minkäs teet, se on hyvä piiloutumaan. Mutta silti! Se, etten juo teetäkään, kertoo jotain enemmän. Tyhmästi minä aina merkitsen näitä asioita, jotta elämä tuntuisi loogisemmalta. Se on laadukasta defenssien käyttöä. Olkoon siis niin. Tee on osa hyvinvointia ja itsestä huolehtimista. Teehetki tarkoittaa aikaa rentoutua ja nähdä hieman objektiivisemmin taakse jäänyt päivä. Eilen tein niin ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa. Tulin töistä kotiin, linnoitin itseni makuuhuoneeseen, kuuntelin hetken Elgaria ja elokuvamusiikkia ja kun olin rauhoittunut, haudutin lopuksi teetä. Se tuntui oikealta. Tiedän kyllä, mitä minun pitäisi tehdä, mutta jotenkin päivät tuntuvat lyhyemmiltä kuin aikaisemmin, vai tunnunko minä jähmeämmältä.

Olen surullinen tai tyytymätön, mutta minun on vaikea yksilöidä mihin. Ehkä defenssini eivät sittenkään toimi. Miten tässä pääsikään käymään näin? Vuosi eteenpäin, kaksitoista taaksepäin. Onko minulla mitään perusteluja sille, etten jaksa välittää, mitä itselleni teen? Teehylly pölyyntyy ja muille harrastusvälineille näyttää käyvän samoin. Tiedättekö, on pelottava kokemus turtua harrastuksilleen. Otanko vain etäisyyttä vai valitsinko väärin? Mistä minä tiedän, mitä tämä mieletön psyyke touhuaa! Neuvon muita elämään elämäänsä ja katson omaani sivusta. Muiden puolesta minun on pakko olla optimisti, itselleni en jaksa olla enää mikään.

Kun katson ympärilleni, en näe liikettä. Ikään kuin maailmani odottaisi hengittämättä. Se odottaa, että astuisin esiin ja minä odotan, että se tuuppaisi. Jämähdämme asemiimme, kauhun tasapaino maisemassa. Odotan. Odotan.

Tarinan viimeinen luku on kuitenkin aina kirjoittamatta. Miten onnistunkin aina luottamaan siihen… Defenssikö sekin lienee?

Read Full Post »

Onko totta, kun puhuvat, että joillekin ihmisille on nuoresta pitäen selvää, mihin ryhtyvät, mitä tekevät elämällään? Aivan kuin elämä olisi hallittava kokonaisuus, jota voi pyöritellä ja muovailla halunsa mukaan. Lisätä vähän maustetta sinne ja pehmeyttä tuonne. Nämä ihmiset, joista kuulen juttuja, rynnistävät kuin puhvelilauma aavikolla määrätietoinen katse silmissään. He suunnittelevat, toteuttavat ja elävät keskivertotyytyväisinä keskiluokkaisessa kaupunginosassaan. Onko heitä olemassa? Heille olen valtavan kateellinen, kun näitä tienhaarojani kahlaan muuttuen aina vain apaattisemmaksi vaihtoehtojen näennäisessä tulvassa.

Ottaisinko Leijonan haasteen vastaan vai ihan jotain muuta? Tämän hetkinen elämäni kuluttaa minut loppuun alle vuodessa, en ehdi edes sisäistää sitä. Pitäisikö odottaa vuosi, toinen, viisi, ennen kuin alan tottua tähän rytmiin ja työni paineisiin. Jos olenkin vain liian kärsimätön, kunnianhimoinen ja pedantti. Sellaisella ihmisellä elämä kulkee päivästä toiseen aina vain ohitse. En voi joka ikinen vuosi aloittaa alusta, sillä se jos mikä kuluttaa puhki. Vanhastaan kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin osaa haaveksia, ei peliä ole menetetty.

Olennaisin kysymys on se, mitä haluan. Ei se, mitä Leijonani haluaa. Jos haluan rahaa, unohdan Leijonani. Jos haluan kunniaa ja arvostusta, unohdan nykyisyyteni. Jos haluan ymmärtää ja tietää, etsin uuden alun ja lähden kouluun. Jos haluan kulkea omia polkujani, otan Leijonan oppaakseni. Asia ei ole niin yksinkertainen, kuin voisi tuntua. Rahalla saa turvaa, mukavuutta ja elämyksiä. Täytyy olla varma syy, kun niistä luopuu. Haluaisin tietää, mihin minusta on. Jossain on aina se katkeamispiste.

Valkoinen Leijona on ollut pitkään hiljaa. Se on huomannut, että olen työntänyt sitä kauemmas ja kääntänyt päätäni pois päin. Eipä silti…ei se ole mitenkään katkera. Se tietää, että tarvitsen etäisyyttä. Viime vuonna tähän aikaan sain ison urakkani päätökseen. Mitä siitä lopulta seurasi? Hypähdin kauemmas kuin säikähtänyt antilooppi. Tajusin, että minun on äkkiä lähdettävä täältä, missä vaaditaan vastuuta, päätöksiä ja toimintaa. Iso Valkoinen ymmärsi pysytellä hiljaa. Paniikkireaktio on täysin ymmärrettävä silloin kun huomataan, että perustukset ovat homeessa ja rakennusmateriaalit ruosteessa.

Niin on vuosi mennyt maanpaossa ja hermeneuttiset kehät senkun sulkeutuvat ja avautuvat spiraaleissaan. Mietin jälleen, olisiko pesänrakennus vaihtoehto. Mietin, päädynkö mihinkään. Jos missä olen hyvä, niin kysymysten esittämisessä. Leijona hekottelee piilossaan sarkastisesti. Siitäkään ei ole mitään apua. Ärjyisi edes. Tämä on sinun taistelusi, se sanoo. Ole sitten hiljaa, hekotuksinesi.

Tyytymättömyydestä, turhautumisesta ja lamaantumisesta nousevat vahvat teot. Haaveet alkavat tekeytyä jälkilämmössä. Ne saavat hampaidenkiristelystä ja krokotiilinkyyneleistä polttoainetta. Ne pyörivät varjoissa vilahdellen ja vahvistuen. Lopulta tarvitsevat jonkun onnenkantamoisen, sattuman tai kohtalon tuuppausta. Kyllä minä tiedän, että tulee ratkaisun mahdollisuus. Tiedän tarkan päivämääränkin, se on 20.9. kuluvaa vuotta. Se on vain optio, ei sen enempää. Siihen mennessä ehtii muutaman neuvoa antavan kupillisen valmistaa.

Read Full Post »

Older Posts »