Hetki helmille

Ajankäyttö on taitolaji. Sen todistaa tämänkin blogin päivitystahti. Minun aikani on repaleina, siis hetki siellä, toinen täällä ja yleensä sählään sitten monta asiaa kerrallaan. Yhteen hetkeen mahtuu tehtävien kirjo ja saanko sitten mitään valmiiksi. Pitäisi juurtua. Palata vaikka hengitykseen. No, palaan siihen, mihin parhaiten osaan.

Juon kyllä valtavia määriä teetä päivän aikana. Kuten tee on aina ollut, on se edelleen keino varastaa hetki, rakentaa minuutta ja rentoutua vaivihkaa. Jasmiiniteellä on aina ollut erityinen asema minun teekulttuurissani. Sen vaikutusmekanismi on tarinallinen, toisin sanoen lumetta, plaseboa ja uskomusta, mutta niinkin hyvin todellista. Kuten monesti elämässä.

Jasmiiniteellä on outo voima liimata huomio teehetken nautintoon erityisellä tavalla. Uskoisin, että osasyynä on ainakin sen dominoiva tuoksu. Niin ja tuoksuhan toistuu sitten yhtä kaikenkattavana maussa, joka ei kyllä jätä sijaa vienoille haamuaavistuksille. Mitä tahansa aistien kokemuspiiriin tulee, joka syrjäyttää hetkellisesti kaiken muun, sellainen ankkuroi tietysti tiukasti kuluvaan hetkeen. Ja sitähän tässä harjoitellaan aina vain uudelleen. Tämä aikasyöppöni on melkoinen guru kyseisessä taidossa. …Ja patistaa myös vaateliaalla läsnäolollaan harjoittelemaan repaleisten hetkien hyödyntämistä (siis niistä nauttimista). Omaa aikaa pitää varastaa. Jasmiinitee varastaa tyylillä ja varmuudella.

Viimekertainen höpsö vertailu oli sen verran hauskaa, että otin encoren jasmiinilla. Kaapissa sattui olemaan kahdenlaista Phoenix Dragon Pearls:a (tai Jade Jasmin Pearls), jasmiinihelmiä siis. Toinen vihreää, toinen valkoista (tai sitten vain luokiteltu eri tavoin). Hyvin samannäköistä ja -oloista ensituntumalta ja mietinkin, että joskohan nämä oikeasti ovat yhtä ja samaa teetä. Siispä vertailu tuli oikeastaan tarpeeseenkin ja erojakin löytyi.

Etualan valkoisessa versiossa helmet ovat hieman isokokoisempia.

Valmistusmenetelmä on siis kummassakin sama, jasmiinin maku tulee jasmiininkukista. Kukat poistetaan teestä ennen pakkaamista, kun ne ovat makunsa luovuttaneet. Joissakin jasmiiniteelaaduissa jasmiininkukat jäävät teen joukkoon, joskus on sitten käytetty vain aromeja maun luomiseksi.

Vihreämpi vasemmalla.

Huomaan molempien tuoksuvan vähän karkkimaiselta esilämmitetyssä astiassa. Kuten edellisessäkin vertailussani, myös tässä on sama hauska yksityiskohta: toinen laaduista (valkoinen) kelluu, kun toisessa helmet painuvat pohjaan.

Valkoisen maussa ja tuoksussa jasmiini on vahvemmin läsnä ja maku on jotenkin terävämpi ja täyteläisempi. Vihreän maku on raikkaampi, mikä ei sinänsä yllätä, sillä niin etukäteen tietysti olettaisikin, mutta vihreässä on myös savun häivettä, jota en mukamas valkoisesta erota.

Vihreä vasemmalla, valkoinen oikealla.

Valkoisen version toinen haudutus on entistä kirkkaamman kukkainen ja tuo mieleeni hajuvedet. Sen myötä on helppo ymmärtää, mikäli joku pitää jasmiiniteetä turhan hyökkäävänä. Vihreän toinen haudutus syventää teen makua ja kirpeä jasmiini tulee aikaisempaa enemmän esiin. Näistä ei tietenkään voi julistaa mitään suosikkia, kumpikin on herkkua omalla tavallaan ja erot ovat häilyväisen heikkoja. On kuitenkin tyydyttävää huomata, että vihreänä markkinoitu tavara on selvästi vihreälle teelle ominaisen raikas ja valkoisempi sisarus on valkoisella tavallaan hunajainen ja syvä.

Mielestäni nämä jasmiinihelmet ovat maultaan hienompia ja selkeämpiä kuin tavallinen irtolehtinen jasmiinitee. Ehkä helmet koteloivat sisälleen jasmiinin maun huolellisemmin. Jasmiiniteen äärellä tunnen vähän höpsöä kiitollisuutta siitä, että saan nauttia teen parissa näin hienoista elämyksistä. Silloinhan taika on taas toiminut.

Alkeelliset haudutteluolosuhteet.

Advertisement

Read Full Post »

Pieni ja höpsö vertailu

Kotona asustaa nykyään pieni aikasyöppö. Blogin ääreen pääseminen on harvinaista arjen luksusta. Tämäkin kirjoitus on ollut tekeillä jo kuukauden päivät. Pidetään siis teksti lyhyenä ja aiheet tiiviinä. Tietänette, se on minulle varsin vaivaton tehtävä.

Kaapissa on useita teelaatuja, joista haluaisin kirjoittaa, ja olen joutunut juomaan pussiteetä ihan siitä syystä, etteivät irtolehdet hupenisi tyhjäksi ennen kuin ehdin blogin ääreen.

Maistelussa on nyt kahta ensimmäisen sadon darjeelingia, tietysti viime keväisiä. (Hups, aika vain hurahtaa.) Toinen tee tulee Darjeelingin Margaret’s Hope -tilalta ja toinen Millikthong -tilalta. Intian Darjeeling on perinteisesti tunnettu tummasta teestään, mutta Darjeeling-teen erityisyys ja omaleimaisuus tulee siitä, että tumma tee ei ihan teknisesti ottaen ole täysin tummaa eli sataprosenttisesti hapetettua. Tyypillisestä oolong-teestä darjeeling eroaa kuitenkin ulkonäkönsä ja toki makunsakin puolesta, joten se ehkä helpommin kallistuu tumman teen lokeroon ja sitä on vaikea mieltää oolongiksi. Tämä persoonallisuus maussa, käsittelyssä ja ulkonäössä tekee helpohkosti nautittavasta darjeelingista mielenkiintoisen. Usein darjeeling-teelaaduissa onkin erotettavissa iloinen sekasotku tummia, vaaleampia ja vihreitä lehtiä, joten ehkä voisi ajatella, että ne ovatkin sekoitus eri asteisesti hapettuneita lehtiä.

Margaret’s Hope on varsin perinteinen, arvostettu teetila, jossa kasvatetaan kiinalaista teepensasta, eli camellia sinensistä, eikä assamicaa, niin kuin toisaalla Intiassa. Millikthongin tila sijaitsee lähempänä Nepalin rajaa, mutta kasvattaa teensä niin ikään kiinalaisesta pensaasta.

Taka-alan Millikthong on mielestäni hieman vihreämpää.

Kuivanakin teelehdissä on eroja. Margaret’s Hope on paljon tummempi tuoksultaan kuin Millikthong. Ensimmäinen tuoksuu heinältä, toinen ruoholta. Margaret’s Hope on vähän mausteisempi kun sitä vertaa raikkaaseen Millikthongiin. Esilämmitetyssä astiassa lehtien tuoksuerot tasoittuvat ja ruohoinen tuoksu saa seurakseen makeaa. Haudutellessa Millikthongin vihreämpi tuoksu taas voimistuu. Joku lapsuuden tuoksu taas. Margaret’s Hopessa viinimarjapensasta, Millikthongissa vadelmaa. Muistuu mieleeni ne kokeilut, kun kuivatin uunissa kesän lehdistä yrttijuomaa. Jännää: Margaret’s Hopen teelehdet painuvat pohjaan, kun Millikthong kelluu.

Tämä Margaret’s Hope on ruskan väreissä.

…Kun taas Millikthong on kesäisempää.

No, loput arvaattekin jo. Kuten tuoksuttelusta joku sherlockki saattoi arvata, Millikthong maistuu kaveriansa kirpeämmälle ja vivahtaa vihreään teehen. Margaret’s on minulle varsin perinteikkään darjeelingin edustuskuva, jotenkin neilikkainen ja kanelinen, aavistuksen raikas ja savuinen yhtä aikaa.

Teen värisssä ei ole suurta eroa.

Kovin moneen haudutukseen ei darjeelingeista irtoa makua, sillä lehdet nyt ovat tuollaista haketta, kuten asiaan kuuluu. Näistä darjeeling-laaduista tulee mieleen pu’er, vaikka se voi kuulostaa kaukaiselta. Makuprofiilissa on kuitenkin samankaltaista kaarnamaisuutta ja maan kumua, vaikka darjeeling on tietysti paljon keveämpää. Mielestäni nämä kirjavat darjeelingit ovat aina olleet täyttäviä, vaikka suuhun ei tulisikaan paksua oloa, kuten jossain kömötummateessä. Oli hauskaa ottaa pieni lennähdys arjen huushollaamisesta makuvertailutestiin. Darjeelingit on todettu kakkujen parhaiksi kavereiksi!

JK: Olen keksinyt, miten kahvia pystyy juomaan: laittaa suklaasiirappia maun mukaan (eli noin puoli desiä) kupilliseen.

Read Full Post »

Huonompi soppa

Joskus menee metsään ja ensivaikutelmaan voisi enemmän luottaa. 

Intuitioni teekaupassa sanoi, että ei ole mitään järkeä yhdistää minttua ja gunpowderia, mutta kun kerran olin matkannut sata kilometriä ostaakseni muun muassa minttuteetä, en sitten osannut siinä perääntyä.

Vaikka ei olisikaan juurikaan tutustunut eri teelaatuihin, gunpowder on melko helppo muistaa. Siinä on vahva maku ja tuoksu ja nimi antaa vinkkiä makuprofiilista. Gunpowder on kiinalaista, yleensä vihreää teetä, joka tuoksuu melko savuiselta. Siinä on myös voimakas ruohomainen ja savustunut maku. Nimen alkuperää ei pystytä varmuudella määrittämään, mutta nykyaikana hyvä muistisääntö on, että gunpowder -tee muistuttaa hieman ruutia tiiviiksi palloiksi rullatun ulkonäkönsä ja ruudinpölähdyksisen makunsa vuoksi.

Gunpowderia ja mintunlehtiä

Minttu taas toisaalta on sekin vahvamakuinen ja -tuoksuinen ainesosa, joten ennen maistamista jo pohdin, miten nämä kaksi oikein naitetaan yhteen. Lopputulos on pelätyn kaltainen. Kumpikaan maku ei pääse oikeuksiinsa, ei rehevä gunpowder, eikä suloinen minttu. Ne sabotoivat toinen toisiaan ja lopputulos on melkoista sekasoppaa. Ei maistu minttu, ja joka haudutuksella se katoaa yhä kaukaisemmaksi, kun aavistuksen kitkerä vihreä tee valtaa vyörymällä alaa.

Minttutee hautuu

Minttuteen kotimaassa Marokossa asia on kuitenkin juuri niin hämmentävä, kuin tässä annetaan olettaa. Suosituin pohja minttuteelle on nimenomaan gunpowder. Yritän ymmärtää, miksi. Marokkolaisen minttuteen ja teekaupasta ostetun mausteteen välillä on nimittäin kaksi merkittävää eroa. Yleensä marokkolainen minttutee valmistetaan tuoreista mintunlehdistä. Niitä myös käytetään runsaasti, joten lähtökohta on kaukana tästä irtoteestäni, jossa kuivattuja minttuhippuja on siellä täällä. Minttu pääsee siis jyräämään. Toisekseen, marokkolaisessa tyylissä sokerin kanssa ei säästellä, joten teehen lisätty sokeri taittaa suloisesti gunpowderin hieman kirpsakampaa puolta ja tuo mintun herkullista makeutta esiin. En raaskinut tässä sokeria käyttää, ehkä makeutettuna maku olisi ollut tyydyttävämpi.

Lasikaan ei pelastanut.

Sittenpä voi kysyä, onko tämä kömpelösti valmistamani minttutee marokkolaista minttuteetä lainkaan, vai vain hieman epäonnistunut mausteteesekoitus. Kun alkuperäistä ideaa ei kerran voi suoraan kopioida, olisi yritelmä pitänyt ehkä kokonaan jättää toteuttamatta. Arkiteenä tämä sen sijaan menee. Gunpowderin olen jo vuosia jättänyt hyllyyn, sillä en ole oikein päässyt sisälle sen jymäkkään ja hieman rahvaanrehvakkaan luonteeseen. Niin taidan tehdä vastedeskin.

Read Full Post »

Tumma tee pitää otteessaan

Pian joudun hyvästelemään tuon käpytikan, äksyt oravat ja ikkunan takana vakaasti seisovat sotilaalliset männynrungot. Muutto ja muutos, monta epävarmuustekijää. Irtipäästäminen on vaikeampaa kuin luulisi. Kaikkea aikansa. Helposti takerrun johonkin: vielä hetki, vielä vuosi, vielä en ole valmis luopumaan. Siksi on hyvä vaalia myös pysyvyyttä, antaa mielelle aikaa sopeutua. Siksikö juuri käveltyäni teekauppaan poistuin sieltä pussissani jasminteetä (vahvinta), suloista milky oolongia ja lohtuteetäni chaita? Miten minä eksyin näihin mausteisiin laatuihin? Opettelen vasta luottamaan intuitiooni, kai se vie minua sinne, mihin milloinkin kuuluun.

Pysyisinkö tummissa laaduissa edelleen? Paikallisessa udessa kahvilassa saa teetä teepressopannussa. Ei vielä vihreitä, mutta tummia maustettuja laatuja. Chaiteetäkin siellä saa, mutta se jää vaisuksi maultaan. Hyvä on, juon sitten näitä, seuran vuoksihan täällä ollaan ja tee mitä suurimmassa määrin avaa tilaa seurustelulle. Kotona kuitenkin palaan omalle maaperälleni ja herkuttelen tummalla darjeelingilla. Sitten päätän ottaa tutkailun alle jotain muuta:

Teepussi on kaunis.

Souchongit ovat tuttuja minulle lähinnä Lapsang souchongista, savuisesta tummasta teestä, josta olen kirjoittanut aiemmin. Kun näitä nimiä kerran aletaan pilkkoa osiin, kuten darjeelingin FTGFOP1:n kanssa tein, todettakoon, että souchong teen nimessä kertoo omaa tarinaansa. Se informoi meitä siitä, että tee on tehty teekasvin neljännestä ja viidennestä lehdestä kärkinupusta alaspäin laskettuna. Tästäkin tosin löytyy ristiriitaista tietoa, mutta joka tapauksessa souchong tarkoittaa lehtiä oksan ensimmäisten lehtien jälkeen. Näissä lehdissä aromi ei ole enää yhtä vahva kuin ensimmäisissä lehdissä, joten uskoakseni ne sen vuoksi sopivat hyvin mustaan teehen.

Bohea Souchong Longanin tummat teelehdet.

Tänään maistelen niinikään savustettua Bohea Souchon Longania (Zheng Shan Xiao Zhong). Mikäli olen päätynyt oikean tiedon lähteille, salapoliisityö on paljastanut, että ’bohea’ teen nimessä viittaa paitsi teepensaslajikkeeseen, myös vuoreen, jossa tämä tee kasvaa. Vuori tunnetaan kuitenkin paremmin nimellä Wuyi, joka kuulostaa ainakin minun teekorvaani tutummalta. Kiinassa, tietysti.

Sitten ’longanin’ kimppuun. Tutkimusmatkan alku hämmentää, longan kun näyttäisi olevan kasvi, jonka hedelmät ovat syötäviä. Ei kai tämä maustettua teetä sentään ole? Pettääkö nenäni minut? Päädyinkö sittenkin täysin vahingossa hedelmäosastolle? Otetaanpa paniikki takaisin ja tutkitaan lisää. Käy ilmi, että ’longan’ on vain osuva kuvaus teen aromista, joka muistuttaa kuivattua longaania, siis sitä hedelmää. Harmikseni en osaa ottaa asiaan kantaa, sillä longaania en ole kai maistanutkaan.

Bohea Souchong Longan hautuu gaiwanissa

Totta tosiaan, kun laitan lehtiä lämmitettyyn gaiwaniin, huomaan, että kuivien lehtien savuinen tuoksu muuntuu hedelmäisemmäksi ja kirkkaammaksi. Kun kaadan veden lehtien päälle ja odotan hetken, savuisuus synkkeneekin syvemmäksi ja hedelmät väistyvät. Melkoiset lataukset maisteluun, ajattelen. Maku ei petä, tietenkään. Pieni kupillinen sujahtaa pikana kurkusta alas ja tyhjään kuppiin jää vieras, paratiisimainen tuoksu. Tämäkö on sitä longaania?

Bohea longan ei ole aivan yhtä tumma maultaan kuin tuntemani lapsang souchongit, mutta jos pitää savuisista mauista, ei tähänkään teehen tarvitse pettyä. Maun lähettämät viestit kyllä kumisevat rintakehän sisältä aina jalkoihin saakka. Monia perättäisiä haudutuksia en onnistu saamaan, maku laimenee jo toisessa haudutuksessa ja häipyy sitten pois. Se ei toisaalta ole ihmekään, kun teelehdet ovat melko pieniksi pilkottuja, eivätkä juuri muuta vedessä muotoaan.

Väriherkuttelua.

Perehtyessäni tähän teehen, männyt selkäni takana ovat muuttuneet tummiksi varjoiksi päivän väistyessä. Vieläkään ei ole lunta. Sadeloskaiseen keliin Bohea Souchong Longan on omiaan. Savuisuus lohduttaa kummalla tavalla ja kenties toimii kuten hehkuva hiilikasa tai kynttilän liekki, rauhoittaen ja antaen tietoisuudelle signaalin keskittyä aisteihin. Siinä on matkan alku.

Read Full Post »

Aapisesta alkaen

On mennyt viikko jos toinenkin tumman teen syleilyssä. Tämä on minulle jotain aivan uutta ja siksi kirjoittamisen arvoista. En osaa päättää, miten kutsuisin kokonaan hapetettua teetä. Länsimaalaisittain kutsumme sitä mustaksi, mutta esimerkiksi suuressa teemaassa Kiinassa mustaksi teeksi kutsutaan pueria. Meidän musta teemme on sikäläisittäin ”punaista teetä”, värin mukaan. Länsimaissa on ollut tapana haudutella tumma tee melko vahvaksi, ehkä ”musta” kuvaa sitä täällä sen vuoksi paremmin, ken tietää? Ehkä kutsun täysin hapetettua teetä tummaksi teeksi, tiedätte mitä sillä tarkoitan.

Tumma tee on kenties jäänyt vähemmälle huomiolle blogissanikin sen vuoksi, että se on kovin käsiteltyä, jolloin sen jalanjäljissä on hankalahkoa perehtyä teelehtien koko- , tuotanto- ja makueroihin. Totta kai myös tummassa teessä kasvuolosuhteiden ja käsittelytapojen erot maistuvat, mutta sen tasaisen pehmeähkössä makumaailmassa vivahteita ei ole helppo huomata. Minun kaltaiselleni aloittelijalle vihreä tee edustaa teetä alkuperäisimmässä muodossaan ja on siksi mielenkiintoista.

Tutkijavaihde siis päälle. En ole ikinä ottanut selvää näistä merkillisistä kirjaimista. Aamu-, päivä-, ja iltateenä on mennyt kuppi toisensa jälkeen tummaa Darjeeling-teetä, luomua, ensimmäisen ja toisen sadon sekoitusta.

Teen lehdissä näkyy useita sävyjä.

Happy valley FTGFOP1. Nämä kirjainlyhenteet, joita joskus näkee tumman teen etiketeissä ovat pääasiassa länsimaisen teekaupittelun tapa luokitella myytävää teetä. Luokittelu perustuu periaatteessa teelehden kokoon, ulkonäköön eli käsittelyyn ja laatuun. Parasta paloitella tämä kirjainhirviö osiinsa.
Siinä se on:
F Finest
T Tippy
G Golden
F Flowery
O Orange
P Pekoe
1
­- Finest kertoo, että olemme hyvän laadun äärellä.
– Tippy tarkoittaa tietysti, että teessä on käytetty nuppulehtiä.
– Golden Flowerylla viitataan teehen, joka sisältää varhain keväällä poimittuja nuppusia, kuivattuina hieman kultaisen sävyisiä.
– Orange Pekoe on nimitys hienolle teelle, joka on tehty nuoresta ensimmäisen lehden ja nupun poiminnasta.

Jos teessäni olisi pelkästään merkintä FOP, tarkoittaisi se korketasoista teetä muutamien nuppujen kera. Kun eteen liitetään yksi määre lisää: GFOP, puhutaan jo runsaammasta määrästä nuppuja. TGFOP tarkoittaa jo sitten suurinta mahdollista nuppujen määrää. Numero 1 perässä alleviivaa teelehtien olevan laadultaan erinomaisia. Etumääre Finest kertoo luonnollisesti teen olevan hienointa TGFOP1 -teetä.

Lehtinuppuja korostetaan siis monin kerroin. Joten Finest Tippy Golden Flowery Orange Pekoe 1 on hienointa teetä, jossa on erityisen paljon korkealaatuisia teelehtiä: nuppuja ja lisäksi nuoria lehtiä – tyypillistä Darjeelingille.

Kauniit, syksyiset värit hautumassa.

Käytetyt lehdet, kirjavasti rikottu. Vihreääkin joukossa.

Teeni tulee Happy Valleyn teeviljelmältä, joka sijaitsee Intiassa juuri Darjeelingin kaupungin pohjoispuolella eteläisellä Himalajalla. Vuoristossa kasvanutta teetä siis jälleen, ei ihme, että onkin niin hyvää. Viljelmä on yksi korkeimmalla sijaitsevista koko maailmassa. Perinteitäkin riittää pitkälle, sillä Happy valley on vanhin teeviljelmä Darjeelingin alueella, vaikka luomuna teetä on alettu tuottaa siellä vuodesta 2007. Pikaisesti google mapsia vilkaisemalla selviää, että Darjeelingissa on teeviljelmiä vieri vieressä, joten ansaitulle statukselle välkähtää hieman kunnioitustakin. Intian Darjeeling tunnetaan tummasta teestä ja meillä länsimaissakin moni satunnaisesti teetä juova osaa yhdistää Darjeeling -nimen teehen.

Ensimmäinen haudutus on hieman okranpunainen.

Noin, nyt on pilkottu nimet osiin. Salapoliisina olo käy työstä, joten tällä kertaa taidan antaa teenautinnon olla vain sellaisenaan, pehmeänä ja lempeänä, kummemmin analysoimatta. Tänään tumma teeni on näin parhaimmillaan.

Joko arvaatte, mitä seuraavaksi…:

Pieniä paketteja.

Read Full Post »

Huangshan mao feng on hyvä, mutta ei yllätä

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut mao jianista ja mao fengista. Opin, että mao feng teen nimessä viittaa tapaan poimia teelehdet. Käsissäni on purkki Huangshan mao fengia, kiinalaista vihreää teetä. Jos mao feng siis viittaa haudutettavan lehden muotoon, Huangshan kertoo teen alkuperästä. Mao feng -poiminnassa poimitaan ylin nuppulehti ja sitä seuraava lehti, joidenkin lähteiden mukaan ylin nuppulehti ja kaksi seuraavaa. Omaa purkkiani tarkastellessa totean, että tässä mao fengissa ainakin on poimittu nupun lisäksi vain yksi lehti. Nupussa on nähtävillä hentoa valkoista nukkaa. Lehdet on työstetty litteiksi ja varmaankin pyöritelty hiukan suppuun.

Lehdet

Huangsahan-vuoren alueella tuotettu mao feng -tee on yksi tunnetuimmista mao feng -laaduista. Englanninkielisenä vuori tunnetaan nimellä Yellow Mountain ja se sijaitsee Kiinassa Anhuin maakunnassa. Päätän luottaa kauppiaaseen, joka vaikutti tuntevan teensä alkuperän. Huangshan mao feng kun ei sekään aina välttämättä tule Keltaiselta vuorelta.

Olen nyt opetellut käyttämään gaiwaniani. Osaan jo kaataa! Mao fengini väri on hento, kuten makukin. Huomaan, että laitan gaiwaniin aluksi liian vähän lehtiä. Lyhyessä haudutuksessa maku ei ehdi mukaan.

Mao feng hautuu

Väri on hentoinen

Olen käyttänyt mao jiania ja mao fengia aamuteenä, mutta ne eivät oikein sovellu siihen tarkoitukseen. Tulee ikävä raikasta ja mehukasta kukichaa. Huangshan mao fengin maku on heleän lempeä. Laitan gaiwaniin enemmän lehtiä ja aromi hieman voimistuu, mutta muutaman pikaisen haudutuksen jälkeen maku alkaa jo hälvetä ja jäljelle jää muisto teräskattilassa valmistetusta vedestä.

Runsaampi haudutus

Tämä mao feng on kursailemattoman mieto. Sen juominen rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Siksi kai se ei aamuteeksi sovikaan, kun aamulla pitäisi aktivoitua ja ampaista liikkeelle. Olen juonut tätä jo monta viikkoa, mutta en ole löytänyt siitä alun jälkeen mitään uutta. Haudutuksesta huolimatta minua tervehtii aina luotettava ja tasainen vihreän teen kokemus. Toinen näkökulma on se, että huolimattomuudella tämän teen saa helposti pilattua. Liian kuuma vesi tai liian pitkä haudutus, eikä oikeastaan mitään ole enää jäljellä. Mennyt, poissa, hyvä tee. Eikä tietenkään toinen haudutus enää pelasta mitään, sirottelee vaan suolaa haavaan. Voimateeksi tämä ei sovi Leijonalleni, mutta sopii paniikkia lieventämään, kun sellainen uuden edessä iskee.

Kauniit käytetyt teelehdet

Noniin, päätin aloittaa opiskelun. Tervemenoa vanha mikä-lie-olitkaan, tervetuoa uusi mikä-ikinä-tuletkaan-olemaan.

Tee Tukholman Grace Tea House:sta

Read Full Post »

Lyhyt matkani teen tarkkuusammuntaan

En pidä itseäni teehifistelijänä. Teehifistelijä tai teesnobi on teeharrastajien luoma käsite teeharrastajasta, joka ottaa harrastuksensa vakavasti ja perehtyy mielellään teenautinnon erilaisiin nyansseihin ja valmistuksen parametreihin. (Vapaasti suomennettuna.)

No. Vapaapäiväni paahtavassa auringonpaisteessa päätän viettää siestaa sisätiloissa ja auringonpistoksen jälkeisessä mielenhoureessa totean, että kuuma juoma on mitä parhain lääke orastavaan tylsyyteen. Teen testin herätelläkseni itsessäni uinuvaa teesnobia. Laiskuuttani en ole viitsinyt kaivaa sitä esiin, mutta Valkoisen Leijonan karjunnan lähetessä päivä päivältä totean, että on hyvä hetki aloittaa.

Olen aloittelija, joten ne itsestään selvät virheet, jotka tietämättäni teen – antakaa ne anteeksi. Usein mietin, kuinka paljon todellisuus vastaa käsityksiämme teen hartaan valmistuksen perussäännöissä. Kuinka paljon haudutustapa yleensä vaikuttaa teen makuun? Onko minkäänlaista perustelua sille, että me teeharrastelijat pidämme niin paljon parempana loose leaf –haudutusta verrattuna esimerkiksi haudutuspalloon tai pussiteehen? Ehkä havaintojani ohjaavat ennakkokäsitykseni ja tiedostamaton arvomaailmani, mutta päätän silti toteuttaa empiirisen tutkimuksen. Sitä paitsi, tutkijan on hyvä tuoda esiin henkilökohtaiset seikat, jotka voivat vaikuttaa tutkimustulosten tulkintaan, jotta lukija voi arvioida tutkimuksen luotettavuutta.

Testiin valmistautuminen alkaa. Esilämmitän kolme haudutusastiaa ja kolme samanlaista maistelukuppia. Testin luotettavuutta heikentää se, että haudutusastiat ovat keskenään erilaiset. Ensimmäisessä haudutusastiassa annan teelehtien vapaasti leijua vedessä, toinen astia on teemuki, jossa haudutan teen haudutuspallon sisällä, kolmas haudutus tapahtuu haudutuspussissa teekannussa. Mittaan haudutettavan teen määrän samaksi jokaiseen haudutustapaan. Päätän käyttää gyokuroa sen vuoksi, että siinä haudutus on nopea ja toivon, etteivät haudutusastioiden ominaisuudet ehdi vaikuttaa teen makuun vielä kovin merkittävästi. Lisäksi gyokuron maku on hyvin herkkä, joten oletan, että makuerot tulevat esiin selkeämmin.

Ehkä kuvittelen erot, mutta haudutuksen jälkeen kupillisia tarkastellessani huomaan, että tee on erilaista haudutustavasta riippuen. Irtohaudutuksen tuoksu on hento ja raikas, haudutuspallossa tuoksu on ehkä makein, kun haudutuspussitee vapauttaa kaikkein laimeimman tuoksun. Värissä en huomaa eroa ennen toista haudutusta. Silloin irtohaudutuksesta paljastuu voimakkain väri ja pussihaudutuksesta kaikkein vaalein.

Irtohaudutuksen maku on gyokuromaisella tavalla kaikkein terävin ja kukkainen, toinen haudutus kirkastaa makua entisestään. Haudutuspallossa tulee paksu ja pehmeä maku, ei missään nimessä huono, vaan herkullinen, mutta ei kaikkein luonteenomaisin gyokuroa ajatellen. Toisen haudutuksen maku on metallimainen. En tiedä, johtuisiko se metallisesta haudutuspallosta. Haudutuspussi on selvästi iso pettymys. Ensimmäisen haudutuksen maku on jo vesimäinen, toisessa haudutuksessa makua ei enää juurikaan ole. Olen hieman yllättynyt. Kuvittelin, että haudutuspussi olisi kirinyt haudutuspallon ohi, mutta vaikuttaa siltä, että pussi syö kaiken herkän maun gyokurosta.

Uusin saman testin vielä jasminteellä. Ajattelen ensimmäisen yrityksen epäonnistuneen, sillä jasmintee maistuu todella pahalta irtohaudutuksena. Eihän niin voi olla. Otan uudelleen. (Tämä hifistely on yllättävän rankkaa.) Huomaan, että toisenkin yrityksen tulokset ovat samankaltaisia. Se panee ajattelemaan. Jotain menee pieleen. Maailmankuva horjuu.

Jasminteen haudutustapakokeilussa huomaan värissä eroja ihan toisin kuin gyokuron kanssa. Irtohaudutuksen väri on jotenkin ruskehtavan punainen (jasminteeni on hapetettua), pallohaudutuksessa oranssimpi ja pussihaudutuksessa kellertävämpi, siis vaalein. Kahden haudutuskokeilun jälkeen yhteenveto on seuraavanlainen: Irtohaudutuksessa maku on pinnallinen, jasmiinin makua saa etsiä oikein työtä tehden makustelemalla. Maussa tuntuu eniten teelehtien hapettuneisuus, kuin joisin perinteistä oolongia. Pallohaudutus antaa molemmilla kerroilla saman tuloksen. Maku on kitkerä ja jasmiinin terävyys on suorastaan päällekäyvää. Aivoissa synapsit sylttäävät, kun mieleeni tulee sana ”korkealentoinen”. Ei se oikein sovi tähän.

Haudutuspussiviritelmä on kaikkein hätkähdyttävin. Ensimmäisellä kerralla en tahdo uskoa makuaistiani, mutta saman toistuessa en voi kuin alistua. Teen maku on pehmeä ja syvä, olo rauhoittuu. Jasmiini maistuu enemmän kuin irtohaudutuksessa, mutta tasapainoisemmin kuin pallossa.

Gyokurossa pussihaudutus oli katastrofi, jasminteessä se antaa parhaan tuloksen. Pussin täytyy jotenkin tasapainottaa jasmiinin hyökkäävyyttä. Mutta miksi irtohaudutus ei jasminteessä onnistu? Päädyn teenystävän johtopäätökseen: haudutusastia on mitä todennäköisimmin ihan vääränlainen jasmiinille. Pieni posliinikannu syö kaiken maun. Lasikannussa jasmintee maistuu ihan toisenlaiselle. En tiedä, mitä teehifistelijä tästä sanoisi. Aloittelijan pohdintaosiossa totean, että haudutustapa selvästi vaikuttaa teen makuun, mutta yksiselitteistä vastausta jonkun haudutustavan paremmuudesta suhteessa toiseen on vaikea antaa. Makuun vaikuttaa niin moni muukin seikka, tässä kokeessa haudutusastioiden erot pääsivät sotkemaan kuviota, mutta onhan niinkin, että yksittäiset teelaadut vaativat keskenään hyvin erilaisia menetelmiä ja astioita päästäkseen täyteen oikeuteensa. Niin hienosyinen on teen maailma.

Aloitteleva teehifistelijä antautuu hetkeksi. Niin paljon opittavaa ja vain yksi ihmiselämä aikaa.

Read Full Post »