98. luku, siis sadas lähestyy vääjäämättä

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Advertisement

Read Full Post »

Kahvila on helppo perustaa, vaikeaa on saada se menestymään

Tee ei maistu kuten ennen. Viime aikoina teenjuonti on aiheuttanut minulle huonovointisuutta. Pitäisi kai olla teelakossa, mutta miten se onnistuu teeihmiseltä? Kärsin huonosta olosta mielummin. Aamuisin on lehden kanssa saatava teetä, kahvilassa en osaa oikein muuta ottaakaan. Näillä leveysasteilla hyvä tee kahvilassa on piristävä poikkeus. On kahvila, jossa on hyviä maustamattomia teelaatuja ja ne haudutetaan asiakkaan kuppiin. Ainut ongelma on, että teelehtiä annostellaan kauhalla, kuin tehtäisiin gongfu-haudutusta ja pöytään ehtiessä teestä on jo kehkeytynyt kitkerää myrkkyä. On muutamia muitakin paikkoja, jossa teetä saa henkilökohtaisen haudutuksen. Usein näissä kahviloissa tarjoilu kompastuu kiehuvan veden käyttön: taas on tee pilalla. Huonoina päivinä tuntuu, että jo viihtyisän interiöörin vaatiminen kahvilalta on mahdoton pala. Teestä viis. Hyvää teetä saa kotona. Kahvilaan mennään etsimään tunnelmaa.

On täällä kulmilla yksi mielenkiintoinen poikkeus. Muistelosta innostuneena päätin alkaa jollekin, tai siis jasmiiniteelle. Kahvilakokemukseni ja ehkä jasmiiniteen mukaansatempaavan maun inspiroimana aloin pohtia tätä kahvila-asiaa. Hyvän kahvilan resepti on lopulta niin helppo ja sitten kuitenkin myös jonkinlaista arpatiedettä. Tämä nimenomainen kesäkahvila, jossa tänään kävin, on löytänyt tien asiakkaiden arvostukseen mahdottoman hyvällä konseptilla, vain olemalla rohkeasti oma itsensä, sen kummemmin markkinoimatta. Tällä seudulla tämä kahvila on jo paikallisille käsite, täysin omaa luokkaansa ja erottamaton osa kesää. Vaan kuka olisi uskonut. Vaatimaton herkkuvitriini ja sijainti kaukana keskustasta hyvien liikenneyhteyksien ulottumattomissa, mutta kuin taikaiskusta aina täynnä. Vuosien menestys, mihin se perustuu?

Ensimmäinen ainesosa syntyy laadukkaista tuotteista. Ne ovat itse tehtyjä herkkuja, vaan lukumäärältään vähäisiä. Ehkä juuri sen vuoksi laatua on helppo valvoa ja satsata asiakkaiden suosikkituotteisiin. Herkut, ruoat ja juomat on mietitty tarkkaan ja niillä on pystytty houkuttelemaan tietynlainen asiakaskunta kanta-asiakkaiksi.

Toisekseen, tunnelmaan on satsattu, mutta ei keinotekoisesti. Tunnelma syntyy omistajien vahvasta läsnäolosta. Heidän tehtävänään vaikuttaa olevan asiakkaiden viihtyvyyden takaaminen. He tuntevat asiakkaat ja toisin päin. Palveluun panostetaan. Tunnelmaan vaikuttaa myös ratkaisevasti se, että ympäristöstä on otettu kaikki irti, se on valjastettu palvelemaan kahvilan imagoa. Ihmiset tulevat viihtymään, olemaan esillä ja nauttimaan kesästä.

Ei tarvitse mainostaa. Asiakkaat tekevät sen puolesta. Tämän eteen omistajat ovat ammattitaidollaan tehneet hyvän pohjatyön. Miten on onnistuttu näin vaivattomasti luomaan kahvila, joka lähdetään kokemaan? Helppoa, eikö! Mutta teehän itse sama perässä. Pistä piskuinen kahvila pystyyn jonnekin kolmen kilometrin päähän kaupunkikeskustasta, uinuvan kaupunginosan takamaille ja ala pyörittää bisnestä. Sopii kokeilla. Mistä lienee lähtenyt se positiivinen kehityskulku, joka on tehnyt tästä paikasta hitin? Tarvitaanko hitunen tuuria? Entä sinnikkyyttä? Oikeita kontakteja? Sopiva markkinarako?

Näitä mietin ja Leijona höristelee korviaan. Katsoppas vain, se ajattelee. Ei uinahtanut kokonaan tuokaan kokelas.

Valkoinen Leijona on ihan oikeassa. Kuinka kauan tätä kauppaani käyn ja miten määrittelen oman suuntani? Ei ole vieläkään vastauksia. On vain takana uusia kokemuksia, yrityksiä ja ajatuksia. Jospa menisin hetken lapsena. Katsotaan, törmäänkö unelmiini vai huomaanko joskus löytäneeni sen, mitä en edes tajunnut etsiä.

Read Full Post »