Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kokemukset’ Category

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Mainokset

Read Full Post »

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Read Full Post »

Olen toipunut viimekertaisesta aggressiosta. Turhaudun, kun en tiedä, miten käsittelisin tätä tapaani kirjoittaa. Ihan kuin se olisi saippuaa, hah, materiaa. Olen hölmö. Se on vain yritelmä kyhätä jotakin epämääräistä luettavaan muotoon. Tiedän, että turhautumiseni johtuu sairastamisesta. Aina kun olen flunssassa, myös henkinen vointi laskee ja asiat alkavat äkisti tuntua ilkeiltä kaikki tyynni. Tämä syksy on ollut omituinen. Ikään kuin olisin koko ajan jotenkin sairas. Vettä tulee. En jaksa sytyttää pöydällä olevaa kynttilää.

Päätin, etten tarvitse Valkoista Leijonaa mihinkään. Jos se ei kerran halua tulla paikalle, kun on kyse Hänestä Itsestään, se olkoon Leijonan valinta. Kärsiköön seuraukset. Minun ei tarvitse odotella, että hän kuono pystyssä suvaitsee ilmaantua lähistölle, sanoo muutaman pikaviisaan kommentin ja jatkaa laiskotteluaan. Miten tämä suhteemme muotoutuikin näin ambivalentiksi?

Kun puhutaan teestä, en osaa päättää, miten reagoisin. Mieleni tekisi kääntää pääni poispäin. Tuhoaisin toisten oletukset, en halua asettaa ketään naurunalaiseksi. Niinpä yritän kiinnostua kuten ennen. Silti, enpä mahda olla ajattelematta vaihtoehtojani. Ei minun tarvitse mukautua teenjuojan muottiin kuin makkarankuoreen. Voisinko nähdä teeharrastukseni uudella tavalla?

Yksi näkökulma harrastukseen on tunnelma. Kesäreissumme suuntautui Riikaan, jonka Vanhastakaupungista etsimme viihtyisiä teehuoneita ja kahviloita kaikkien niiden oluthuoneiden keskeltä. Miellyttävän miljöön löytäminen jalkojen lepuuttamiseksi on jo haaste, puhumattakaan siitä, että osuu onnenkantamoisella jonkin uniikin tunnelman keskelle. Tee voi olla keskinkertaistakin, jos ilmassa leijuu jännittävän kuhiseva, ystävällinen ja intiimi henki tai kiireetön, ajan pysäyttävä harmonia. On mukava vain katsella ympärilleen ja aistia ohitsekiitäviä tai pysähtyneitä hetkiä. Ehkä voi tarinoida mielessään, mitä naapuripöydässä puhutaan. Se on löytämisen riemua ja onnea siitä, että minä kuulun juuri nyt osaksi tätä.

Tämä viehättävä pieni Riikalainen kahvila ei ollut turisteilla kansoitettu, vaikka tarjottavat olivat erinomaisia. Tunnelma oli kotoinen ja viipyilevä.

Sitten on se nautinto pienistä yksityiskohdista. Tarve ymmärtää ja oppia. On toisia paikkoja, joissa tee tarjoillaan huolella, keskittyen juuri vain teen nautintoon, laatuihin ja teehetken rakentamiseen. Tulee tärkeä olo, voi heittäytyä kriittiseksi, makustella ja arvioida. Teeharrastaja voi ottaa teemakseen tutkimuksen, kokeilemisen ja salapoliisityön. Se on usein hauskaa ja ainakin auttaa unohtamaan turhanpäiväiset murheet.

Ainakin kahdessa teehuoneessa tee tarjoiltiin seuraavasti: pienessä gaiwanissa oli teelehtiä ja termoksessa kuumaa vettä. Vettä kaadettiin teelehtien päälle aina uudelleen, tehtiin lyhyitä haudutuksia ja sihdattiin tee toiseen kannuun, josta se kaadettiin pieneen kulhoon nautittavaksi.

Uuden löytäminen on aina kiehtovaa. Jossain joku tekee asiat toisin tai esittelee uuden tavan nauttia vanhasta. Tee-elämyksen voi nähdä niinkin. Se ei ole koskaan samanlainen. Tuttukin laatu maistuu jokaisella kerralla hieman erilaiselta tai ainakin tilanne värittää makuelämystä. Teen mausta voi nauttia. Sen tuomasta tunteesta voi pitää. Hetkeen keskittyminen voi olla tärkeää.

Pienessä, vaivoin havaittavassa teehuoneessa saimme parasta jääteetä, jota olemme koskaan juoneet. Se valmistettiin alusta asti itse ja maustettiin tuoreilla, juuri pilkotuilla hedelmillä.

Tai voi olla tärkeää juoda teetä vain ohessa. On läheisiä ihmisiä ympärillä – – – tiedättekö, juuri kirjoittaessani tätä lausetta ymmärsin, mikä minua harmittaa. (Näitä havahtumisia aina välillä tapahtuu.) Ah, nyt on vaaran hetki heittäytyä dramaattiseksi. Vältän sitä ja yritän todeta ykskantaan: tee – ihmiset – tilanne –triangeli on ollut minulle tärkeintä teessä alusta asti. Välillä muut asiat ovat menneet edelle, mutta aina on palattu tähän lähtökohtaan. Kuinka voisin nauttia ja innostua teestä, kun se saa minut muistamaan, että olen tänään yksin, eikä teen äärellä istuta enää niin kuin ennen? Ihmisiä minä kaipaan. Skotlanti, täältä tullaan, kai teepannut ovat jo lämpenemässä!

Read Full Post »

”Keskivertoenglantilaisen normaalisti juoman teen laadusta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta täytyy myöntää, ettei missään Euroopan maassa ole yhtä viehättävää teekulttuuria kuin täällä.” kirjoittaa Helena Petäistö kirjassaan Tee teematka (2008). Englantilaisten suhde teehen on hämmentävä ja mielenkiintoinen. En mahda olla ihmettelemättä sitä jälleen yhden Englannin matkan jälkeen. Olen oleillut Englannissa pisimmillään muutaman kuukauden, mutta äskettäin palasin ainoastaan viikonlopun kestävältä pikamatkalta. Olen päässyt haistelemaan teekulttuuria Lontoon tavarataloissa, mutta myös pienten merenrantakaupunkien kantakahviloissa. Englantilaiset ovat ylpeitä teekulttuuristaan, joka on oudolla tavalla ristiriitainen käsittäen koko skaalan järkyttävistä pussiviritelmistä hienostuneeseen teetaiteeseen.

Leikkimielisessä How To Be British -oppaassa teestä kommentoidaan seuraavaa: ”In most countries tea is a very disappointing experience: a teabag into a glass of hot water with the string still attached. In Britain, by contrast, tea is not only a wonderful drink, but also a light but substantial meal of sandwiches, biscuits and cake, and an important ceremony of our national life.” Tämä tiivistää olennaisen englantilaisesta teekulttuurista. Vaikka yllättävän monessa kahvilassa sorrutaan lainauksen ensimmäisen lauseen esittelemään rimanalitukseen (onhan siis kyse teemaasta), tee ei hienoimmissakaan Lontoon tavarataloissa ole pääasia. Ytimessä ovat tunnelma, vieraanvaraisuus ja teen ympärille kootut herkut.

Tee löi läpi Briteissä ensimmäisinä maina Euroopassa ja oli ylimysten juomaa, kuten muuallakin. Pian kansa otti teen kuitenkin omakseen, ja teenautinnon hienostuneisuudesta ja eleganttiudesta tuli arjen luksusta, tapa osoittaa vieraanvaraisuutta, syy huvituksille ja arkaluontoiselle juoruilulle, symboli ja apu terveyskasvatukselle ja ansaittu tauko tehdastyöläisen pitkässä päivässä. Hassua kyllä, teen kaksijakoinen rooli rahvaanomaisena virkistyksenä tai yläluokkaisena kohteliaisuutena on muodostunut omituiseksi symbioosiksi kahden ääripään liitossa.

Ensimmäinen hämmentävä havainto on, että suuristakin marketeista on vaikea löytää kunnon teetä. On pussia toisensa perään, isoja paketteja ja pieniä pakkauksia ja blendejä monenlaiseen makuun. Englannissa asuva suomalainen ystäväni pahoitteli, ettei ollut löytänyt kaupasta minulle maustamatonta irtoteetä. Tämä on totta, käykää itse katsomassa. Teekulttuurin arvostus on tässä maassa eri asia kuin teelaatujen arvostus.

Yhtä hämmentävää oli kun eräässä ketjukahvilassa pyysin saada tietää, millaisia teelaatuja heiltä löytyy. Minulle vastattiin: kaikkia laatuja, all varietes. Se tarkoitti muutamaa tyypillistä makusekoitusta, kuten earl greyta ja minttuteetä, sekä valkoista teetä, vihreää teetä ja oolongia. Kaikkia laatuja, kuten huomaatte. Otin vihreää teetä tarkistettuani, että se oli maustamatonta. Sain twiningsin pussin kannuuni. Tämä ei ole lainkaan harvinaista. Monissa kahviloissa, etenkin ketjuissa, tee tarjoillaan kyllä pannussa, mutta pussista haudutettuna. Jokseenkin erikoista oli silti havahtua eräässä tenniksen näytösturnauksessa siihen, että kuohujuoman jälkeen tarjotulla aterialla tee tulikin pussihaudutuksena, kuten lentokenttäkahvilassa ikään. Yllättäen Suomessa toimiva Coffee Housekin tekee sen paremmin, irtohaudutuksena.

Teen haudutus on ikuisuuskysymys. Kannussa, tietysti, mutta irtohaudutuksena, jolloin teelehdet saavat vapaasti leijailla vaikkakin kitkeröityvät nopeasti, vai esimerkiksi sihdissä, josta maut eivät pääse totaalisesti oikeuksiinsa, mutta jonka voi ottaa pois teen ollessa sopivaa. No paikallisissa teepaikoissa, joissa tarjoilu on ”tyylikkäämpää”, suositaan nähtävästi ensimmäistä vaihtoehtoa. Eräässä askeettisessa pikkukaupungin kahvilassa, jonka omistaja näkyi suorittaneen ”Tea masters class” -tutkinnon, tilasin nälissäni pääruoan, valtavan kakkupalasen ja kannullisen teetä. Tee tuotiin minulle ensimmäisenä, kannussa ja vapaasti irtohaudutuksena. Jouduin hassun dilemman eteen. Pitääkö minun juoda teeni ennen pääruokaa, ennen kuin se ehtii kitkeröityä ja viilentyä? Tuntui hieman nurinkuriselta hörppiä kuuma tee pikana ennen lämmintä ateriaa ja säästää kakulle vesilasillinen. Yritin kompromissia ja kaadoin äkkiä toisen kupillisen, jo hieman kitkeröityneen, sihdin läpi odottamaan jälkiruokaa, mutta se oli auttamattomasti viileää kun pääsin siihen vihdoin käsiksi.

Teesählinki katkaisi ikävästi nautintoa siltä tosiasialta, että maistelin itse asiassa ainoata Englannissa kasvatettua teelaatua, jota kutsuttiin Tregothnan tea:ksi. En tiedä siitä enempää kuin tämän: http://tregothnan.co.uk/. Äskettäin kyselin firmalta, kuinka paljon heidän sekoituksissaan itse asiassa on aitoa Tregothnan teetä assamin tai china greenin lisäksi. He vastasivat Tregothanin osuuden ylettyvän noin 60 prosentista 80:een.

Sählinkiä tai ei, yksi ihastuttava piirre englantilaisissa uniikeissa kahviloissa ja teehuoneissa on. Yleensä asiakas saa kattavan menun pöytäänsä ja typerä pohjoismaalainen tuntee itsensä barbaariksi ollessaan aikeissa tilata ja maksaa ostoksensa saman tien kassalla. Vitriiniä katsoessa pitkän kävelyretken jälkeen mielen saattaa vallata epätoivo, kun suolaisia tuotteita ei näy lainkaan. Vaan eipä hätää, listalta tilattavat annokset ja kolmioleivät valmistuvat nauttittaviksi vitriinin takana näppärissä käsissä. Taatusti tuoretta, mutta hämmästyttävän identtistä kahvilasta toiseen. Brittien saarella yksi asia kahviloissa on kuitenkin ylitse muiden: korkeuksiin kohoavat jättimäiset kakkupalat rasvaisilla ja herkullisilla suklaan, inkiväärin ja sitruunan tai kahvin ja pähkinävoin täytteillä. Suomalaisen kahvilan pakasteporkkanaleivosruutua ei voi verrata samana päivänäkään englantilaiseen muhkeaan ja mausteiseen porkkanakakkuun. Siellä Kakku on Itse tarkoitus ja tee välttämättömyys kyytipoikana.

Englantilainen eleganssi saattaa kuitenkin olla viimeinen ajatus kun astuu kävelykadun kahvilaan jossain pienessä englantilaisessa kaupungissa, jossa lokit ja ketut kirkuvat kilpaa, asuntoveneet ovat herttaisesti rempallaan mudassa, ja jonka paikallisessa pubissa ei saa palvelua ilman paikallista käsipuolessaan. Kahvilat on sisustettu yksinkertaisilla seinäpaneeleilla, muutamalla taululla tai erilaisella lampulla. Puiset pöydät ja tuolit ovat haaleiksi kuluneita, kuin maalaispirtissä. Sisustuksen kantavaa teemaa on vaikea hahmottaa, ellei sitten nimestä. Joku keski-ikäinen ystäväpariskunta istuu viereiseen pöytään selvästi tarkoituksenaan jakaa viimeisimmät kohteliaisuuksiin ja miellyttäviin fraaseihin puetut herkulliset juorut, ei niinkään nauttia tunnelmasta. Ja mikä taito briteillä onkaan lipsautella kohteliaisuuksia, keksiä small talkia pienimmästäkin vieraan sivulauseesta poimitusta aiheesta ja olla näennäisen tyytyväinen vallitseviin asiantiloihin. Se taito on äidinmaidossa imetty.

Englantilainen tyylikkyys teekupin äärellä ei siten synny luontaisesta estetiikan tajusta (ellei olla Fortnum & Masonilla), vaan synnynnäisestä huomaavaisuudesta ja vuorovaikutuksesta, jossa teellä on osansa tilanteen sitomisessa joksikin intiimiksi, erityiseksi tai miksei tuttavalliseksi. Vaikka kaikki englantilaiset kahvilat eivät häikäisekään interiöörillään, on niiden panostus teehen silti askelen suomalaisia kahviloita edellä. Valikoimaa on hieman enemmän ja teetarjoilulle annetaan arvoa. Kohteliaasta maineestaan huolimatta englantilaisessa palvelukulttuurissa on usein parantamisen varaa. Tuttavalliset fraasit ja puhekielisyys eivät istu romanttiseen kuvaan herrasmiesten ja ladyjen teehetkestä. Silti joskus löytyy kertakaikkiaan helmiä. Pieniä itsenäisiä paikkoja, joissa asiakkaiden huomioiminen ja kolmioleipien valmistaminen ovat tärkeimpiä asioita universumin tällä laidalla. Joissa voi istahtaa rottinkituoliin lahjatavarakaupan toisessa kerroksessa ja katsella ripeästi toimivaa nuorta miestä, joka huikkaa kanta-asiakkailleen tavanomaisen tervehdyksen, rientää tiskinsä toisesta laidasta toiseen ylpeänä kuin pankkiiri holvissaan ja selittää tuotteittensa koostumusta niin hartaalla innostuneisuudella, että sitä voisi mielikseen kuunnella aamusta iltaan. Löytyy persoonia, joista turistioppaat eivät tiedä mitään. Ne lyövät tuhatkertaisesti laudalta Kew Gardensin tai Kensington Gardensin muodollisen hillityn ja kasvottoman ystävällisen palvelun.

Read Full Post »

On viikkoja, joita ei haluaisi lainkaan muistaa eläneensä. Ei sen takia, että olisi tapahtunut mitään kamalaa, vaan sen takia, ettei ole tapahtunut oikein mitään mukavaakaan. On vain taisteltu omassa harmaudessa päivä kerrallaan. Niin omassa elämässäni kuin työssäkin kysyn aina uudelleen itseltäni: Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa onnestaan? Kuinka paljon voi lopulta itse tehdä sen eteen, että surkeita viikkoja ei tulisi?

Olen pitkään jo halunnut valmistaa vihreää Mao Jiania, joka on odotellut ruskeassa paperipussissaan maistelua. Haudutan sen melkein myrkyksi – kahteen otteeseen. Onneni ei vain käänny. Päätteeksi poltan kieleni. Onko vika siinä, että en keskity? Kotona vaellan tyytymättömänä sohvan reunalta toiselle ja vanhat haamut alkavat palata. Kiroan, kun en ehdi tehdä asioita, joista nauttisin ja kun tarkemmin pohdin, en usko saavani niistäkään iloa. Enkä sitten tee mitään, vaikka varmasti ehtisin. Ajatuksissani pyörii raskas pyörä, joka kitisee ja kirraa aloittaen aina alusta sen tympeän ajatuksen, jonka juuri sain päätökseen. Pohdin, eikö tee ole opettanut minulle mitään. Hölmö typerys.

Jos vain istuisin odottamaan veden lämpenemistä, kuten ennen. En laittaisi samalla tiskejä tai teen hautuessa käynnistelisi pyykkikonetta. Jos vain katselisin lehtien leijalemista teekannussa, niin tietäisin: Nyt on aika kaataa tee ja maistella. En muistanut edes haistaa, miltä teelehdet tuoksuvat lämmitetyssä pannussa. Onnetonta. Kuin tee opettaa – tässä hetkessä on kaikki.

Yksi Kiinan kärkikymmenikköön kuuluvista teelaaduista ei ansaitse tällaista kohtelua. Kolmas haudutus. Yritän vielä. Tästä kuuluisasta teestä opin jo jotain. Se ei kestä ylihauduttamista ollenkaan, eikä liioin liian kuumaa vettä. Kolme minuuttia 70-asteisessa vedessä on ehdottomasti tarpeeksi. Opin muutakin. Kun kerran on pilannut lehdet hauduttamalla liian pitkään, liian kuumassa vedessä silkasta huolimattomuudesta, kolmas haudutus tuottaa tulokseksi vain mautonta, mutta kitkerää tiskivettä. Siitäs sain. Joku on vuorilta aamukasteessa nämäkin lehdet poiminut, mutta minulla ei riitä viittä minuuttia kärsivällisyyttä, jotta tekisin tämän oikein.

Surkeat viikot opettavat minulle myös sen, että luovuttaminen ja itsensä sättiminen vievät minut yhä sitkeämmin nitkuttavien hammasrattaiden pyöriteltäväksi. Siitä ei seuraa mitään rakentavaa. Niinpä teen mitä täytyy ja aloitain tutustumisen Mao Jianiin alusta. Kattila levylle. Teelehdet lämmitettyyn posliinipannuun, tuoksuvat keväiseltä ruoholta. Vahdin vettä tarkasti ja kun höyry nousee, kaadan veden.

Otan pieniä maistiaisia haudutuksen edetessä. Ei ihan vielä valmista. Nyt. Maistelemaan.

Kaadan teetä ensin pieneen maistelukuppiin ja heti perään loput isompaan motiin talteen. Yllätys on, että pienen kupin tee on juuri sopivasti hautunutta, mutta isompi moti on mennyt jo yli! Tämä on erityisen herkkää teetä.

Sitä se on myös maultaan. Tämä on jo tuttua kiinalaista teeperinnettä. Haurasta kuin Tian Mu, tyylikästä kuin Lu Shan Yun Wu ja aavistus hedelmän herkullisuutta, kuin Longjing:ssa. Vastaleikattuun ruohoon viittaava kirkas pohjavire ja yllättäen vähän kerman häivettä. Pienestä kupillisesta on löydettävä tarkoitus tähän päivään, muuten luulen vain ajelehtivani. Vaikka siinä olisi eniten totuutta, päätän että virrassa on oltava vähän twistiä ja annan synkälle pyörälleni anteeksi. Sataa taas lunta.

Read Full Post »

Eräänä aamuna havahduin siihen, ettei kaapissani enää ollut aamuteetä. Juon aamuisin teeni pyramidipusseina rautapannusta ajatellen sen olevan nopeaa ja helppoa. Oli työaamu, enkä voi kuvitella aamuani ilman teetä. Niinpä kaivoin kaapista kiireessäni valkoista pueria hautumaan…

Eräänä päivänä tulin venähtäneen työpäivän jälkeen kotiin jouduttuani poikkeamaan matkalla useammassa paikassa ja kello juoksi. Viisitoista minuuttia aikaa ennen palloiluvuoroa. Jostain syystä koin pakottavaa tarvetta saada teetä. Gyokuroa! Sen haudutus on vaikeaa, mutta nopeaa…

Eräänä iltana tulin kotiin ihan uupuneena syksystä ja pimeästä ja keskeneräisistä työtilanteista ja siitä, etten ehdi käydä kaupassa. Vaikka raahautuminen sohvalle tuntui viimeiseltä ponnistukselta sinä iltana, päätin tehdä teetä…

Oikein ahmin teetä sinä aamuna, sinä päivänä ja sinä iltana. Himoitsin teetä ja ahmin ja se auttoi olooni. En valmista teetä läheskään joka päivä, mutta silloin kun olen tehnyt teeni, olen takertunut siihen ja roikkunut siinä ja oikein kääriytynyt sen ympärille. Kuin se olisi kaikkea muuta tärkeämpää. Ja niin se onkin. On välttämätöntä tuntea hetkessä, että tämä on tärkeämpää kuin pysäyttävät uutiset töissä, kiire ruokakauppaan ja ahdistus joululahjoista.

Erilaisia teehetkiä. Teetä eri tarkoituksissaan: helpottamassa mahakipua, lämmittämässä loskassa rämpimisen jälkeen, muistuttamassa yksinkertaisemmasta elämästä, pelastamassa päivän! Olen joulun hengessä antanut anteeksi kaikessa hässäkässä milk oolongillenikin Jing Xuanille, joka on yllättäen alkanut maistua hyvälle miedossa kermaisuudessaan. Olen oppinut antamaan armoa ja arvostusta niille teen hienoille makuvivahteille, jotka syntyvät valmistustavasta ja lehden ominaisuuksista, eivät aromeista. Samaan hengenvetoon olen ihastunut puristettuun valkoiseen pueriin, joka on Ouncesta peräisin. Alkuun ajattelin, ettei tämä tällainen ole pueria sitten ollenkaan, mutta sen erityislaatuisuus hätkähdyttää minua kerta kerran jälkeen. Aamuteenä se osoittautui olevan aivan omaa luokkaansa kirkkaudessaan ja täyteläisyydessään.

Ja sitten on tapahtunut tämä tumman teen esiinmarssi vaivihkaa, alkaen kakkukaveruudesta, englantilaisesta teeillasta ja ankeista marraskuun ilmoista. Minä yllätän itseni ja tee yllättää minut.

Read Full Post »

Suomessa teehen keskittyviä liikkeitä tai ”kahviloita” on vielä harvakseltaan, mutta niitä tulee verkkaisessa tahdissa koko ajan lisää. Painotus on tietysti suurissa kaupungeissa, mutta syrjäisetkin kolkat saattavat yllättää. Kesän loppupuolella pääsin käymään etelässä ja ehdin vierailla muutamassa teetä myyvässä pienessä liikkeessä.

Aikaisemmin olen jo tutustunut Helsinkiläiseen Théhuoneeseen ja eräänkin kerran lähtenyt sieltä kassillinen teetä mukanani. Théhuoneessa teetä on laaja valikoima ja teetä saa myös maistella paikan päällä. Sisustus on kovin askeettinen, vaalea, ehkä modernikin. Minulle se tuo hieman steriilin vaikutelman, mutta ymmärrän, että monet teen ystävät pitävät koruttomasta ja puhtaasta ympäristöstä. Liike vaikuttaa saaneen pysyvän jalansijan pääkaupunkiseudulla. Teetä on tarjolla monipuolisesti ja palvelu on asiallista.

Tällä kertaa en käynyt kuitenkaan Théhuoneessa, vaan tutustuin uudempaan tulokkaaseen, Demmers teehausiin, joka edustaa Itävaltalaista teeperintöä. Aikoinaan Wienissä vieraillessani havaitsin, että kahviloiden ja kahvin kaupungissa myös teellä oli täysin erilainen asema kuin Suomessa tuolloin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa: hyllymetreittäin vain irtoteetä! Demmers teehaus toimii mielestäni samankaltaisella konseptilla kuin Théhuone. Miljöökin on hyvin yksinkertainen, mutta värit vahvemmat. Omistaja esitteli minulle teelaatuja, kuten asiaan kuuluu. Hetken aikaa valikoiman edessä seisoskeltuani tajusin, että olin tainnut maistaa kaikkia tarjolla olevia vihreitä teelaatuja, joten päädyin ostamaan lapsang souchongia, joka oli vahvaa ja hyvää.

Demmersin teelaatuja oli myynnissä myös TeaHouse of Wehmais:ssa, joka löytyy Juvan lähistöltä ja mainostaa itseään Suomen ainoaksi englantilaiseksi teehuoneeksi. Teehuone oli maalaistalon pihapiirissä, sisustukseltaan hyvin tarkkaan harkittu ja huolella tehty. Konsepti on selkeä ja poikkeaa piristävästi muista suomalaisista teehuoneista. Englantilaiseen, maalaisromanttiseen kukkatyyliin sisustetusta teehuoneesta löytyi useampi nurkkaus ja tila, jossa saattoi nauttia iltapäiväteetarjoilusta. Sinänsä kerrostarjottimella tuoduissa herkuissa ei ollut mitään vikaa, ne olivat hyvänmakuisia ja houkuttelevia, joskin melko pieniä verrattuna siihen, mitä olen Englannissa kokenut. Teen hauduttamisesta ja tarjoilusta en ollut aivan varma, mutta pidin kyllä kokonaisuudesta, joka oli hiottu ja omaperäinen. Luulisin, että ajan tuoma kuluneisuus tekisi paikasta vielä hieman tunnelmallisemman, kaikki oli vielä niin kovin uutta. Tarvitaan tarinoita, henkeä, luonnetta.

Henkeä ja luonnetta löytyy sen sijaan Helsinkiläisestä The Ounce:sta, Unssista. Se on venäläinen ketju, jonka ainoa ulkomailla sijaitseva liike on Helsingissä. Konseptiin kuuluu vanhahtava viktoriaaninen miljöö aina työasuja myöten ja teen tuntemus vaikuttaa hyvältä. Teelaatuja ei toki ole yhtä runsaasti kuin esimerkiksi Théhuoneella. Maustettuja laatuja on täälläkin paljon, mutta ne kertoman mukaan nimenomaan menevät kaupaksi. Unssissa teet ovat kauniisti lasipurkeissa, mutta lieneekö sillä säilyvyyden kannalta ongelmansa? Unssi päihittää monet muut liikkeet tunnelmallaan ja sisustuksen runsailla yksityiskohdilla. Asiakaspaikkoja on muutama ja tee valmistetaan ilmeisen huolellisesti kellon toimiessa vain suuntaa antavana apurina. Unssissa on viihtyisää istuskella, siellä on panostettu elämyksellisyyteen. On hieman harmillista, että Unssi on ketju, sillä rajattu konsepti hioo siitä yksilöllisyyden leimaa pois.

Voi kunpa minulla olisi mahdollisuus vierailla useammin kahviloissa ja teepuodeissa ympäri Suomen! Haikeana pistin äskettäin merkille, että Tampereelle oli avattu uusi teehuone: Pieni Kilpikonna. Niin monta paikkaa vielä kokeilematta! Käykää ja kertokaa.

Read Full Post »

Older Posts »