Opas vai oppilas

Pinnan alla pulppuaa taukoamatta. Linnunpesää muistuttavasta puer-kakusta haudutettu tee höyryää kupissa. Pysytellään siis tummassa teessä vielä. Pesä hajoaa kannussa vähitellen haudutusten myötä pieneksi silpuksi.

Puer tuocha, pieni puer-kakku kääreessään

Tummaakin tummempaa

Tämä toinen pesä on sitä vastoin vasta silpuista rakentumassa. Valkoisen Leijonan pesä. Kun kolme pitkää vuotta sitten aloitin projektin, luulin, että arkkitehti se vain piirtää ja kohta ovat seinät pystyssä. Nyt näen selvemmin. Leijonan pesäkolo rakentuu pienistä osista. Vihjeitä putkahtelee esiin tuon tuosta, viime aikoina niihin on alkanut tulla juonta. Valkoisen Leijonan huone on laajenemassa, mutta näkymät ovat niin sumussa vielä, etten tohdi niitä edes ääneen sanoa. Näyttää siltä, että teelehdet nappasi tuuli ja ripotteli ne maisemaan. Minä teen kädelläni suurta kaarta kehoni yli, siitä syntyvät rajani.

Olen käynyt Ison Valkoisen kanssa kiertelevää, kaartelevaa vuoropuhelua. Se on rytmiltään verkkaista. Minä kysyn, Leijona vastaa kun herää. Leijona kysyy, minä jään miettimään ja ymmärrän myöhemmin. Kissaeläimen pehmeän letkeässä liikkeessä on yksi vastaus, sen elämänfilosofiassa piilee toinen. Aavistan, että tieni ottaa vielä aikaa, nyt vasta hahmotellaan kulkureittejä.

Haudutan toista kaatoa kolme sekuntia. Siitä tulee melkein mustaa. Makukin ehtii kuppiin. Se on makean puerin maku, hunajainen tunne kielellä, tuoksussa vaniljaa. Onneksi makuhermot valloittaa pian tuttu nahan ja hevostallin varjo. Puer on elementissään, ottamassa oman tilansa ilmassa höyryävällä tuoksullaan, niin kuin vain puer voi. Tee on tumma kuin syysyö. Mitään ei ole liikaa, kokemus on täysi. Sen kumu rintakehässä opettaa rohkeutta.

Värisävyt näkyvät kauniisti lasisesta astiasta

Leijona näkee, että nyt punotaan alkulähteitä astinlaudaksi. Tässä tehdään elämäntarinasta kokonainen, kun yksi asia johtaa toiseen ja aarrekartta piirtää itsensä kuin se olisi vahinko. Eihän kukaan silloin raaski protestoida. Leijona ei kuohahda, vaikka sanon: Nyt näyttävät leveysasteet siltä, että pesän keskelle tuleekin ihminen, ei tee. Leijona nyökkää ja höristää toista korvaansa.

Hyvä puer vaatii kypsymisaikansa. Se saa levätä vuosia tai vuosikymmeniä, ennen kuin se valmistellaan kääreestään käyttöön.

Vastustamaton herkku

Villi luonto on päämääränäni, se näkyy jo kiikareissa. Nämä valmiiksi lokeroidut elämän tuotepaketit tekisivät minusta lopun hetkessä. Tee on elämän eliksiiriä ja elvyttää niin kuin hidas liike joogassa. Tee on oppaana, Leijona on mentorina. Tällaisen parivaljakon opastamana ei harha-askelkaan ole ollut hukka-askel. Joten silmät kiinni ja katsotaan: Mitä on silmien takana.

Kulhon muotoon puristetut teelehdet

Advertisement

Read Full Post »

Homo sapiens novus

Elämäntaito on suorittamista. Lunastamme alati kehittyvän ja tietoisen ihmisen rooliamme päivästä toiseen. Itsensä kehittämisestä on tullut pakollinen taitolaji, kun kisailemme aikamme ja paisuvan tietotulvan kanssa. Ole vahva ihminen oman elämäsi myrskyissä ja lempeä muille heidän kompastellessaan. Päätä jämäkästi, mitä mieltä olet maailman tilasta, yhteiskunnasta, mistä tahansa ja valitse oikein, mutta anna tilaa kypsyvälle mielipiteelle.

Opettele olemaan aidosti läsnä, sen opit kirjoista, meditaatiokursseilta ja life coacheilta. Valitse, mitä haluat elämältäsi, tee aarrekartta ja nappaa eteesi tulevat mahdollisuudet. Ole rohkea, älä jää paikallesi makaamaan, mutta muista, että silloin kuin olemme liikkumatta, tapahtuu eniten.

Mitkä ovat minun saavutukseni tässä ja nyt? Olenko käynyt reppureissulla löytämässä itseni? Olenko tutustunut maailmaani rikastaviin ihmisiin, olenko oppinut hyödyntämään verkostojani? Olenko ymmärtänyt olla käyttämättä toista ihmistä, antaa itse, nähdä pidemmälle? Olenko oppinut hyväksymään itseni tällaisena, puutteellisena, lakannut ponnistelemasta ollakseni jotain? Olenko lukenut oikeita kirjoja ja käynyt joogatunneilla, jotta ihmisenä olisin kohta täydempi, parempi?

Tiedä uratavoitteesi, löydä aikaa rauhoittavalle oleilulle, ole ystävänä hyvä kuuntelija ja omassa elämässäsi huoliteltu, pidetty ja kumppanille tasavertainen. Osaathan olla yksin ajatustesi kanssa, osaathan arvostaa muiden ihmisten läheisyyttä ja uhrauksia.

Sinä olet juuri sinä ja minä olen minä, uniikkeja ja ainutkertaisia täsmälleen tällaisina. Kai osaan siis määritellä, kuka olen: vahvuuteni, heikkouteni, kokonaiseksi koottu elämäntarina juonineen ja selkeine käännekohtineen. Voinhan pyydettäessä kertoa, milloin olin kriisissä, mikä muutti minut ja sai ymmärtämään, kuinka selvisin taistelijana tai voittajana tai hyväksyjänä. Niin minä jälleen kehityin ihmisenä, niin kuin on syytä, sillä eteenpäin meneminen on uskottavaa.

Tunne, mihin uskot tai ole avoinna mahdollisuuksille. Ymmärrä kehoasi, jäljitä uskomuksesi ja lokeroi ajatuksesi. Tee itsestäsi taideteos, täydellinen kuva ilmaisua. Anna itsellesi anteeksi, ota nöyrästi vastaan tilanne, joka koulii sinua kivun tai ilon kautta. Ole enemmän kuin henkesi.

Read Full Post »

Tee-blogi vai tie-blogi?

Hyökynä tulee taas niitä oloja, jotka johtavat mielikuviin pesästä, Valkoisesta Leijonasta ja teestä. Tai ei ehkä niinkään teestä, vaan visiosta, ideasta ja tavoitteesta. Liian myöhään tai liian aikaisin, en osaa valita, mutta NYT on väärä hetki. Kunpa jaksaisi Iso Valkoinen olla kärsivällinen. Tämä ei ollutkaan vuoden projekti ja saapa nähdä: pelkkä pakopaikka todellisuudesta vaiko jonain päivänä osa sitä.

Selätän yhden asian kerrallaan näillä löytöretkilläni. Siinä kai syy, miksi matka tuntuu kestävän niin kauan. Suunnanmuutokset ovat osa tarinaa, mutta tekevät kaikesta hajanaista. No niin. En ole tiimipelaaja. Se iski päähäni, kuin olisi ollut uutinen, vaikka tarkemmin ajateltuna mikään ei ole muuttunut. Kyllä kai osaan tiimityön, en vain nauti siitä. Tällä nimenomaisella oivalluksella on mitä suurimmassa määrin tekemistä Valkoisen Leijonan kanssa. Näin kun tajusin, alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Yksi oivallus ja muiden ihmisten vihjeet ja kommentit alkavat järjestäytyä ajatuksissani loogiseksi verkoksi, vaan liian kirkkaaksi vielä ajatella.

Ongelma on nyt ja aina ollut, että olen jumiutunut tähän kuvitelmaani siitä, mikä minun tehtäväni on. Se saa minut voimaan pahoin. Niin ollen pelkään pysähtyä, vaikka tiedän, että on aika päästää irti. En ole se, mitä luulin. Valkoinen Leijona on mentorini. Minä olen Valkoinen Leijona. Nyt täytyy vain nähdä sinne asti ja löytää tie savannille.

Pelkurin ja kontrollifriikin suruna on se, että ei osaa päästää irti. En ole suotta valinnut leijonaa mentorikseni. Vaikka leijonat ovat koko elämäni kulkeneet matkassani, ymmärrän vasta nyt, miksi. Jos minä en pysty johonkin, leijona pystyy. Pystyy etenkin tämä Leijona, koska se on harvinaisuus lajissaan valkoisessa turkissaan.

Kaikki lähtee siis alusta. Ensimmäinen askel tarkoittaa luopumisen prosessia, surutyötä siitä, mikä olisin voinut olla, vaan en ole. Tähän minusta ei ole, kohtaamaan vaikeuksia, surua ja ihmismielen haurautta päivästä toiseen. Mietin pitkään, voiko sitä sanoa ääneen. Tunnen mielessäni valtavat kourat, jotka puristuvat sen illuusion ympärille, haluavat pitää siitä kiinni, eivät anna lupaa myöntää, että tämä ei ole totta. Ne kourat puristavat takaraivossani ja minä voin nähdä, ettei niissä ole enää elämää.

Katsokaa, kuinka valtavaksi puristettu pu’er paisuu, kun sitä aikansa työstää.

Read Full Post »

Olisiko sittenkin tuo toinen reitti?

Onko totta, kun puhuvat, että joillekin ihmisille on nuoresta pitäen selvää, mihin ryhtyvät, mitä tekevät elämällään? Aivan kuin elämä olisi hallittava kokonaisuus, jota voi pyöritellä ja muovailla halunsa mukaan. Lisätä vähän maustetta sinne ja pehmeyttä tuonne. Nämä ihmiset, joista kuulen juttuja, rynnistävät kuin puhvelilauma aavikolla määrätietoinen katse silmissään. He suunnittelevat, toteuttavat ja elävät keskivertotyytyväisinä keskiluokkaisessa kaupunginosassaan. Onko heitä olemassa? Heille olen valtavan kateellinen, kun näitä tienhaarojani kahlaan muuttuen aina vain apaattisemmaksi vaihtoehtojen näennäisessä tulvassa.

Ottaisinko Leijonan haasteen vastaan vai ihan jotain muuta? Tämän hetkinen elämäni kuluttaa minut loppuun alle vuodessa, en ehdi edes sisäistää sitä. Pitäisikö odottaa vuosi, toinen, viisi, ennen kuin alan tottua tähän rytmiin ja työni paineisiin. Jos olenkin vain liian kärsimätön, kunnianhimoinen ja pedantti. Sellaisella ihmisellä elämä kulkee päivästä toiseen aina vain ohitse. En voi joka ikinen vuosi aloittaa alusta, sillä se jos mikä kuluttaa puhki. Vanhastaan kuitenkin tiedän, että niin kauan kuin osaa haaveksia, ei peliä ole menetetty.

Olennaisin kysymys on se, mitä haluan. Ei se, mitä Leijonani haluaa. Jos haluan rahaa, unohdan Leijonani. Jos haluan kunniaa ja arvostusta, unohdan nykyisyyteni. Jos haluan ymmärtää ja tietää, etsin uuden alun ja lähden kouluun. Jos haluan kulkea omia polkujani, otan Leijonan oppaakseni. Asia ei ole niin yksinkertainen, kuin voisi tuntua. Rahalla saa turvaa, mukavuutta ja elämyksiä. Täytyy olla varma syy, kun niistä luopuu. Haluaisin tietää, mihin minusta on. Jossain on aina se katkeamispiste.

Valkoinen Leijona on ollut pitkään hiljaa. Se on huomannut, että olen työntänyt sitä kauemmas ja kääntänyt päätäni pois päin. Eipä silti…ei se ole mitenkään katkera. Se tietää, että tarvitsen etäisyyttä. Viime vuonna tähän aikaan sain ison urakkani päätökseen. Mitä siitä lopulta seurasi? Hypähdin kauemmas kuin säikähtänyt antilooppi. Tajusin, että minun on äkkiä lähdettävä täältä, missä vaaditaan vastuuta, päätöksiä ja toimintaa. Iso Valkoinen ymmärsi pysytellä hiljaa. Paniikkireaktio on täysin ymmärrettävä silloin kun huomataan, että perustukset ovat homeessa ja rakennusmateriaalit ruosteessa.

Niin on vuosi mennyt maanpaossa ja hermeneuttiset kehät senkun sulkeutuvat ja avautuvat spiraaleissaan. Mietin jälleen, olisiko pesänrakennus vaihtoehto. Mietin, päädynkö mihinkään. Jos missä olen hyvä, niin kysymysten esittämisessä. Leijona hekottelee piilossaan sarkastisesti. Siitäkään ei ole mitään apua. Ärjyisi edes. Tämä on sinun taistelusi, se sanoo. Ole sitten hiljaa, hekotuksinesi.

Tyytymättömyydestä, turhautumisesta ja lamaantumisesta nousevat vahvat teot. Haaveet alkavat tekeytyä jälkilämmössä. Ne saavat hampaidenkiristelystä ja krokotiilinkyyneleistä polttoainetta. Ne pyörivät varjoissa vilahdellen ja vahvistuen. Lopulta tarvitsevat jonkun onnenkantamoisen, sattuman tai kohtalon tuuppausta. Kyllä minä tiedän, että tulee ratkaisun mahdollisuus. Tiedän tarkan päivämääränkin, se on 20.9. kuluvaa vuotta. Se on vain optio, ei sen enempää. Siihen mennessä ehtii muutaman neuvoa antavan kupillisen valmistaa.

Read Full Post »

Muutama sana sodasta ja suurista illuusioista

Valkoinen Leijona sanoi: ”Vaikka kävisit edellä, et saa silti aliarvioida luonnollisia vihollisiasi. ”

Sodankäynnin termit ovat vallanneet järjestelmämme. Työssäni käytän tarinallista tekniikkaa, jossa tulisi vältellä vastakkainasettelun ilmauksia, kuten: taistelu, voitto, nujertaminen ja niin edelleen. Pitäisi mielummin johdatella ”keskustelemaan, neuvottelemaan, pohtimaan yhdessä”. Se osoittautuu vaikeaksi, sodankäynnin aggressiivinen sanasto leviää ympärillämme ja nielaisee mukaansa. Emme tiedä edes käyttävämme sitä. Bisnesmaailma ja kilpailutalous ovat omaksuneet monet ilmauksensa sotateorioista. Asemoidaan ja luodaan strategiota.

En tiennyt käyväni sotaa, mutta näitä taisteluita minulla on päivästä toiseen. Sotia tulee aina olemaan ja kissaeläin sanoisi sen olevan jotain hyvin ihmismäistä. Kyllä savannillakin silti käydään taisteluita, Valkoisen Leijonan on voitettava omansa. Ensimmäinen yhteenotto on nimeltään Viivytystaistelu. Se saattaa jatkua vuosia, jopa kymmeniä vuosia, hiipuen ja leimahtaen. Siinäkin, kuten taisteluissa yleensä, on kyse ylpeydestä ja kasvojensa säilyttämisestä. Me teimme aarrekartan leijonani kanssa. Pääsemmekö koskaan sinne?

Luen ikivanhaa klassikkoa, Sunzin Sodankäynnin taitoa (2005.Gaudeamus.) ja mietin näiden taisteluiden tarpeellisuutta. Viholliseni on milloin missäkin, yleensä lähempänä kuin uskallan ääneen sanoa. Mitä kovemmin taistelen, sen tiukemmin haavoittumisen kärsimykset ottavat minusta mittaa. Kalistelun edetessä tulen yhä vihaisemmaksi ja väsyneemmäksi ja lopulta pyörin hämärtyvän vihollisen ympärillä kotikentälläni huomaamatta, että sotkeuduin omiin verkkoihini jo kauan sitten. Hämmentävän usein kuulen ympäriltäni viestejä siitä, että kun lopettaa taistelemisen, vihollinen katoaa. Minulla se vaihtaa paikkaa heti kun hyväksyn sen siellä, missä sen viimeksi näin.

”Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta”, Sodankäynnin taito toteaa. Luulen, että Valkoinen Leijona tietää enemmän voittamisen taidosta kuin minä. Se odottaa, että teen päätökseni. Yritän nousta näistä hyödyttömistä kahinoinneista ja nähdä ympärilleni. Tiedän sen ansan, johon kompastun. Sodankäynnin taidossa se sanotaan näin: ”Jos et tunne vastustajaasi, etkä itseäsi, olet jokaisessa taistelussa vaarassa.”

Read Full Post »

Pesänrakennus vaatii rakennustarvikkeet.

On leijonan kuukausi, elokuu. Leijonani kunniaksi haudutan valkoista pu’eria. Tämä on viisi vuotta vanhaa teetä, Leijonani on vielä vanhempi. Olisiko sentään kymmentä vuotta? Minulle se kuitenkin alkoi näyttäytyä vasta vuosi sitten.

Elokuussa on jotain erityistä ja arvaamatonta, kohtalokastakin. Syksyn hennot merkit enteilevät väistämätöntä pimeyttä ja kylmyyttä. Koko talvi olisi Valkoisen Leijonan selvittävä ja odotettava kärsivällisesti. Kuinka monta talvea vielä? Se ei ole tottunut odottamaan ja hyväksymään sijaansa varjoissa. Ei tuolla harjalla varjoissa piilotellakaan. Kyse ei ole kuitenkaan hylkäämisestä, vaikka siltä saattaa näyttääkin. Asiat ovat paljon monimutkaisempia. Yritän selittää Leijonalle.

Pesänrakennus vaatii rakennustarvikkeita, materiaa, hyvän sijainnin ja tukevan kalliopohjan. Olin kesän savannilla, tutkailin rakenteita ja ehdotelmia, otin näkökulmia, touhusin, heittelin ideoita Valkoiselle Leijonalle ja heräsin taas eloon omassa ympäristössäni. Sitten huomasin, että tällä en saa mitenkään katettua materiaalitarvetta pesänrakennukseen. Oli pakko hypätä pois ja seurata unelmaa tekemällä jotain täysin muuta. Perustin selviytymisrahaston tälle upealle, harvinaiselle eläinlajille. Emme kumpikaan jaksaisi ja malttaisi odottaa rahaston täyttymistä. Minä haluaisin suojella jo konkreettisesti, Leijona haluaisi leyhytellä harjaansa julkisesti ja patsastella kallionkielekkeellään. Niin no, leijonia molemmat. Tyypillistä?

Ei ole helppoa olla vaatimaton, jos kantaa mielessään suurta missiota. Pieni lohtu on kuitenkin valkoinen pu’er, jota sain elokuun kunniaksi maisteluannoksen. Tämän teen tuoksu on jotain aivan erityistä kaikkeen aikaisempaan verrattuna: voimakas ja jos mahdollista, kirpeä ja makea yhtä aikaa. Kuin punaviinimarjat. Taas nuo marjat. No, elokuu. Poimin sentään mustikoita. Pu’erin makukin on mieleenpainuva, se on kaukana tumman pu’erin lämmöstä ja maanläheisyydestä. Tämä iskee suoraan korkeimpaan oktaaviin. TIDING! Haudutan sen oikein vahvaksi. Täyttä tavaraa, Leijonakin hyörii ympärillä ja yrittää tunkea valtavaa kuonoansa kuppiin. ÄYH, se aivastaa. Kahteen kertaan haudutetut teelehdet tuoksahtavat juuri maasta poimituille punajuurille – taas uusi aspekti.

Valkoinen pu’er on tietyllä tavalla teelaatujen aatelia. Pu’er yleensäkin on monien teenjuojien herkkua, valkoisena siinä on vielä lisäarvoa. Siitäkin tietysti voi olla montaa mieltä. Valkoista pu’eria on markkinakäytössä ollut vasta 2000-luvulta, joten sen iättämisestä ja maun muuttumisesta ei ole vielä vankkaa kokemusta. Maku on ihan eri tavalla hento kuin perinteisemmässä pu’erissa, kestääkö maku vuosikausien säilömistä? Toisaalta valkoiseen pu’eriin käytetään teekasvin arvokkaimpia osia, valkoisia nuppusilmuja, jotka tietysti poimitaan käsin. Nuput kerätään keväällä, joten valkoista pu’eria voidaan tuottaa vain rajallinen määrä. Valkoinen pu’er käy läpi samanlaisen hapettumisen ja käymisreaktion kuin perinteinenkin pu’er. Silti sen luonne vaikuttaa olevan hyvin omanlaisensa. Haudutusten edetessä siitä paljastuu maanläheisempiä puolia kipakkuuden rinnalle.

Tätä teetä voi hauduttaa uudelleen ja uudelleen, niin paljon, että jossain vaiheessa raja kerta kaikkiaan tulee vastaan. Haudutukset ovat lyhyitä ja vesi lähes kiehumispisteessä. Jossain vaiheessa makuun tulee mukaan jotain hiekkamaista ja kuivaa. Pu’erit pitäisi aina huuhtoa siten, että ensimmäinen nopea haudutus kaadetaan pois. Vuosia seisoneeseen pu’eriin on voinut kertyä pölyä. Minä join kyllä ensimmäisen ”huuhteluvedenkin”, en hennonnut heittää sitä pois. Tämä kuiva tunne suussa lienee silti teelle luonteenomaista. Toisessa haudutuksessa maku alkoi tosissaan kirkastua, mutta kolmanteen se oli jo pehmentynyt. Mitä ihanaa tutkiskelua! En lakkaa koskaan ihmettelemästä: koko maailma teekupissa. Opettelu, suunnittelu ja Leijonan lepyttely jatkuu, vaikka nyt ollaankin taas kaukana kotoa.

Read Full Post »

Ohutta yläpilveä

Painostava ja sitkeä väsymys tuntuu vellovan kesäukkosen lailla ympyrää vuoroin lähentyen ja loitontuen. Se tekee kaikenlaisesta dokumentoinnista vaikeaa, vaikka ajatuksia ja oivalluksia poksahtelee päivittäin päähän. Ne unohtuvat ajan mittaan, tiedän, mutta en rohkene kirjoittaa niitä ylös. Ehkä siksi, että siten kaikki olisi konkreettisempaa ja niin ollen velvoittaisi minut lopulta tekemään ajatuksista totta. Ehkä siksi, että kuvittelen intuitiivisesti tietäväni kaiken, kun tietämisen ja toimimisen aika tulee. Kenties typeryydessään luottaa omaan kaikkivoipaisuuteensa suuruudenhulluissa kuvitelmissaan niin, että unohtaa ihmisen kapasiteetin käytännön rajallisuuden.

Päädyin siihen, että en ole pesänhoitaja tai huoltaja, olen pesänrakentaja. On pelottavaa huomata, ettei kykene kuin keskivertoa suurempaan. En näin sano sen vuoksi, että kuvittelisin itsestäni vain kaikkea erinomaista, sanon sen vuoksi, että olen onnettomuudekseni kykenemätön kaikenlaiseen tavalliseen puurtamiseen, jossa aina on mahdollisuus saada kivi kenkään tai tikku takapuoleen. Se on todellakin puute ja vaiva, josta parantuminen on mahdotonta ja kenties unelmien kannalta kohtalokastakin, mikäli se ei siis olisi mahdotonta. Kun ei pysty nielemään keskeneräisyyttä, ajattelemattomuutta tai feng shuin puutetta pesässään, on auttamattomasti selkä seinää vasten, vaihtoehdoista tyhjä. Ei vapaa, vain tyhjä. Ja yksi ainoa tie kuljettavanaan.

Tai sitten täytyy opetella kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja optimismin vaikeaa taitoa. Käytännössä siis kadottaa persoonansa ja etsiä toinen tilalle. Helpommallako pääsee, kun rakentaa oman pesän sen sijaan, että kiertää paikkailemassa muita? Siinä ajatuksessa aika tuntuu olevan vihollinen ja realismin hiljainen nakerrus tekee sitkasta myyräntyötä. Aihetta on kysyä, onko realismi vain nykyhetken heijastumaa ja jos niin on, eikö se tee kaiken uuden kehittämisen mahdottomaksi. Pitää olla järkevä ja pitkäjänteinen, nähdä pilvilinnassa pesänsä ja alistua köykäiseen onnellisuustasoon vain siksi, että kuvitelmissa joskus saan jotain parempaa. Heiveröinen kangastus siitä, ettei ajatus tulisikaan seiniksi ja katoksi on aktiivisesti yritetty haihduttaa pois puhumalla kovempaa kuin se puhuu. Täytyy puhua aika kovaa. Ja käytän lisäksi korvatulppia.

En ole käynyt keskusteluja Valkoisen Leijonan kanssa. Olen pohtinut yksin, jotenkin ärsyyntynyt siitä, jos se tulisi kaikkitietäväisyydessään neuvomaan ja pöyhistelemään harjaansa. Olen käyttänyt omaa maalaisjärkeäni (minulla on kuulemma sitä), tehnyt havaintoja ja punninnut sitä, mikä on olennaista ja tärkeää pesän kosmeettisissa yksityiskohdissa. Muutaman päivän päästä jätän taas nämä savannin nurkat. Olen tehnyt jälleen yhden hiljaisen ristiretken, jossa käännytin itse itseäni, en niinkään epämääräistä savannin kolkkaa. Ensi viikolla teen inspiraatiomatkaa vähän kauemmas ja otan pinkkikantisen vihkoni mukaan, dokumentoidakseni. Sen jälkeen taas savanni nukahtaa.

Read Full Post »

Tee ei ole pikaruokaa

… Ja harvemmin mikään on. Kun niin väitetään, se on huijausta kaikki. Kaksi kuukautta olen juonut teeni pikana. Se tarkoittaa sitä, että olen lämmittänyt veden keittimessä epämääräisen lämpöiseksi, joskus liian kuumaksi, joskus haaleaksi. Olen kaatanut veden teepussin päälle, liottanut ja huljutellut sekunteja ja viskannut pussin roskiin. Harvemmin olen ehtinyt juoda koko kupillista. Niinä kertoina olen hörppinyt teeni heti kun se on ollut juomalämpöistä (aina ei niinkään) nopeammin kuin gyokuro hautuu. Eipä siinä ole juuri ehtinyt maistella, olen juonut vain tavan pakosta. Kun se kerran kuuluu tähän kuvioon. Teestä häviää kokonaan rentoutumisen ja rauhoittumisen hyvä tahto.

Voiko periaatteensa unohtaa?

Se on nyt ohitse, olen ottanut askeleen savannia kohti. Enpä arvannut, kuinka kytevällä hiilloksella askaroin nämä pari kuukautta. Hörppyjen välissä ehdin tehdä paljon töitäkin, mietiskellä ja etsiskellä ja tehdä vaikeita päätöksiä. Nyt, lyhyen ajan sisällä eteeni on kasautunut röykkiö valintoja ja avonaisia suuntaviittoja. Olen yllättäen joutunut huomaamaan, että muutaman viimeisen vuoden aikana olen muuttunut laimeammaksi ja hailakammaksi sen sijaan, että olisin rakentanut aktiivisesti elämäntarinaani. Olen ihan uudessa tilanteessa, epävarmat ajatukseni ovat muuttuneet konkreettisemmiksi valintatilanteiksi kun vuodet ovat kuluneet. Oletteko koskaan joutuneet havahtumaan vastaavassa tilanteessa? Miettimään, millaisia asioita arvostan työssäni, millaisia vapaa-ajassani, millaisia kodissani, millaisia ihmissuhteissani. Arvostanko tilaa, aikaa, rauhallisuutta, asioiden kypsyttelyä vai arvostanko vaihtelevuutta, näppäryyttä, yllätyksiä ja intuitiivisia päätöksiä? Osaatteko aavistaa, miltä tuntuu, kun kysymys toisensa perään päätyy typerimpään vastaukseen: en tiedä. Olen aina inhonnut kaikenlaista epävarmuutta. Kun tiukassa paikassa kysyn itseltäni, voinko elää vastoin periaatteitani, totean, että jos ensin tuntisin periaatteeni, kysymykseen olisi hieman helpompi vastata, eikä minun tarvitsisi kirjoittaa loputtomalta tuntuvia, jaarittelevia lauseita. Kirjoittaisin vain, että Niin Se On. Piste.

Mutta tee ei ole pikaruokaa, eikä mikään muukaan elämässä. Tässä on se kysymys: Uskonko siihen itsekään? Kadehdin ihmisiä, jotka nuoruudessaan päättävät alkaa lääkäreiksi ja tekevät koko uransa viihtyisällä ja kliinisellä vastaanotolla. Toisaalta mietin, eivätkö nämä ihmiset koskaan kysy itseltään: Olenko minä tämä ihminen?

Mitä helvettiä ihminen tekee sellaisilla kysymyksillä, jotka turhaan sekoittavat pään ja särkevät säntillisen harmonian? Ehkä ailahtelevuus ja päätöksenteon vaikeus ovat epävarman minän merkki, eivätkä sittenkään ihmisen, jolla on niin ihailtavasti useita vaihtoehtoja avoinna, joka ei sulje oviaan ja joka syleilee maailmaa vastakohtineen kaikkineen. Mitä minä oikein haluan tässä tänään? Kerro minulle Iso Valkoinen, niin minä yritän kuunnella.

Read Full Post »

Ihminen joka en ole

Pesänrakennuspuuhat ovat siis luisuneet sivuraiteille. Ehkä se on hyväkin. Puolen vuoden intensiivisen suunnittelun jälkeen tunsin tarvitsevani tauon kaikesta suunnittelusta. Suunnitelmat olivat jotenkin päätyneet umpikujaan ja vaikka kuinka pyörittelin, en tuntunut saavan niitä järkevään muotoon. Olisi ollut hullua paahtaa eteenpäin laput silmillä kun tiesin niin selvästi, että koko kuvio vaikutti hyvin epävarmalta. Tarvitsen uusia ajatuksia ja uutta rohkeutta. Sisimmässäni tiedän, että kaikki täytyy kääntää ylösalaisin ja tehdä kolmiosta ympyrä. Siinä se haaste. Ehkä tartun siihen vähän myöhemmin. Tai toivon, että se tarttuu minuun.

Täällä pesästä hyvin kaukana olen tullut näiden viikkojen aikana moniin aatoksiin. Olen nauttinut haasteista, joita erilainen ympäristö on tuonut eteeni ja pureutunut syvälle ja syvemmälle siihen, minkä olin jo hetkeksi hylännyt. Olen huomannut, että minussa sittenkin on se puoli, jota aloin muutama vuosi sitten epäillä. Se on diplomaattisuutta ja haparoivaa rohkeutta sekä luovuutta ja intuitioon luottamista. Hyvin raadollisilla tavoilla olen silti joutunut kasvamaan sisälle näihin ominaisuuksiini. Tässä tilanteessa se on tarkoittanut voimakasta kritiikkiä, ehkä ylilyöntejäkin ja yksinäisyyttä omien ajatusten kanssa. Minä huomaan, että sittenkin olen oppinut jotain, joka erottaa minut muista täällä. Jouduin suden luolaan ja valkoturkkinen ystäväni luikki karkuun, ei niinkään sutta, vaan etovaa hajua.

Näiden haasteiden ja vahvuuksieni vuoksi hakeuduin aikoinaan tähän maailmannurkkaan ja samojen syiden vuoksi lähdin sieltä myös pois rakentamaan omaa pesääni ja tutkimaan teen sijaa elämässäni. Ensin valitsemani tie tuntui liian raskaalta, halusin pois kokeilemaan jotain hieman ihmisluonteesta irtonaisempaa. Onhan se silloin hassua, että kun tulee tilaisuuteni tassutella taas katseluetäisyydelle keskeneräisestä pesästä, tunnen vain pettymystä ja tylsämielisyyttä. Istuskelin siinä mahdollisuuteni edessä ja katselin tunnelmaa, mutta mieleni halusi takaisin ihmisluonteen pariin.

Nyt en tiedä, kumpi olen, vai kumpikin.

Read Full Post »

Savanni on litteä, hailakankeltainen ja kuiva

Teekriisini jatkuu. Pystyn silti vielä juomaan sitä. Olen vähän hukassa sen suhteen, millä tavalla teetäni haluankaan juoda. Yritin uudelleen valmistaa kiinalaista White Monkey:a (Bai Houzi), edellisellä kerralla sain aikaiseksi vain tunkkaisen makuista teetä. Tiesin, että White Monkey:sta on paljon parempaan. Päätin, että lienee aika pestä teekannu. Älkää ottako mallia minusta. Tee pitäisi aina valmistaa puhtaaseen astiaan. Teoriassa. Tällä kertaa vaihdoin myös teemukini ohutreunaiseen maistelukuppiin ja vähensin veden lämpötilaa. Lopputulos on parempi, mutta hedelmäisyys vielä puuttuu.

Pussillisessani White Monkey:a lukee sen tulevan Jiangxin maakunnasta, useimmiten ja alun perin White Monkey näyttäisi kuitenkin olevan fujianilaista teetä. Teelehdet leijuvat suurina ja levänvihreinä lasisessa kannussani. Ne ovat osittain melko silppuna, mutta siellä täällä erottaa kahden tai kolmen lehden nyppäisyjä, joissa nupullaan oleva kärkisilmu on mukana. Pidän siitä, että voin tutkia märkiä lehtiä, nähdä niissä lehtiruodot ja huomata edelleen teelehden nahkean pinnan, vaikka lehdet on kuivattu, pakattu ja kuljetettu maailman ääriin. Kuin ne heräisivät henkiin kastuessaan. Kuivana valkoinen nukka näkyy selvästi, tee on isolehtistä ja kierretty kiharaiseen muotoon.

Vaikka tee onkin vihreää, se muistuttaa hieman monia valkoisia pehmeällä maullaan. Teepussin tuoksu toi mieleeni vadelman ja kun lehdet lisäsi lämmitettyyn kannuun, tuoksu syventyikin yhtäkkiä herukkapensaaksi. Maussa se marjamainen aavistus jäi häipyväksi taka-alalle. Yritän vielä sitkeästi saada sen esiin muuttamalla haudutustapaa. Olen maistanut sen herkullisen ja makean vivahteen joskus White Monkey:ssa ja aion sen vielä löytää. Nyt kun juon toista haudutusta, tee maistuu enemmän paahteiselle ja pyöreälle Pai Mu Tanin tapaan. On se silti kevyempi ja kukkaisempi, rehellisellä tavalla kiinalaiseen vihreän teen perinteeseen nojaava maku.

Tässä kun nyt analysoin kuppostani, kuten asiaan kuuluu, kiertelen ja kaartelen samalla sitä, mitä olin aikeissa sanoa. Valkoinen Leijona ei pidä niistä ajatuksistani ja sen kanssa on vaikea antautua väittelyyn, siksi puhun arkaillen. Mietin tätä savanni-juttua. Miksi ihmeessä minun piti lähteä savannia tutkimaan, kun olisin voinut tutkia Linnunrataamme tai syvämeren kaloja? Valkoinen Leijona on aiheestakin huolissaan. Savannin tutkimisessa on kuitenkin lähtökohtia, joita en voi sivuuttaa. Viimeisen parin viikon aikana minulle on jollain tavalla kirkastunut tämä Villin Luonnon todellinen luonne. Jos totta puhun, olen aika yllättynytkin. Kuinka tämä näin päin kääntyi?

Muistatteko, kun ihan alkuun shakaali kuiskasi puun takaa: ”Lainsuojattomia”, pelotellakseen tietenkin. Lainsuojattomia Villissä Luonnossa, se on totuus, sitä en kiistä. Vähitellen olen kuitenkin alkanut nähdä, että ne Lait, joiden ulottumattomiin savannilla joutuisin, ovat lakeja, joiden ulottumattomiin haluankin joutua. Näitä lakeja ei ole kirjoitettu mihinkään, ne luikertelevat ikävästi esiin, nousevat muureiksi, muuttuvat piiskoiksi ja tallovat yli. Vaikka ne ovat mielivaltaisia, irrationaalisia ja narsistisia, niiden hylkääminen leimaa etsiskelijän sairaaksi. Voi kuinka haluaisin osoittaa, että nämä lait ovat kasvaneet kieroon ja niistä irtisanoutuminen on terveen tutkimusmatkailijan hyve. Vaan ei. Heitetään krokotiileille.

Nyt kun olen joutunut pakosta niiden lakien kanssa vastakkain, olen huomannut, etten mitenkään haluaisi sitoutua niihin. Kiemurtelen ja juoksen karkuun. Muistutan varmasti kissaani, kun sille puetaan valjaita. Se viskelee päätään, näyttää kulmiensa alla hyvin närkästyneeltä, peruuttaa minkä ehtii ja lopulta jymähtää pieneksi painavaksi möntiksi lattialle: tästä en kyllä liiku mihinkään. Nyt joudun pakostakin valjaisiin. Silti mieli juoksee jo avarassa maisemassa.

Mutta että savannille… Kun olisin kuitenkin voinut lähteä Huippuvuorillekin. No jaa, mitäpä sitä ei oman Leijonansa vuoksi tekisi.

Read Full Post »