98. luku, siis sadas lähestyy vääjäämättä

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Advertisement

Read Full Post »

Koditon on teemaster

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Read Full Post »

Voi arki, minkä tempun teit

Aluksi en pitänyt tätä teetä juuri minään. Mieto ja metallinen, helposti kitkeröityvä ja vaikea valmistaa. Toisin sanoen, ei jää mitenkään mieleen. Teekaapissa on ollut krooninen uupelo, joten olen juonut tätä Xiang Mingia oheistoimintana teenjuonnin välttämättömyydestä. Päivä, joka alkaa ja päättyy keskivertoteellä, on parempi kuin päivä, jolloin ei saa teetä laisinkaan.

Xiang Ming on kiinalaista vihreää teetä, josta on hankala löytää tietoa. Mitä tämä on, mistä tämä tulee? Alan pohtia, onko tämä kummoista teetä muidenkaan mielestä. Pussin kyljestä selviää, että tee on kevätpoimintaa, ”makean herkullista” teetä. Joopa joo. Kyllä ne jaksavat.

No niin. Tällaisen ensivaikutelman rakensin hartaudella xiang ming:sta. Siksi sain itseni kiinni hämmennyksestä, kun pussin pohjan häämöttäessä tunsin pientä pettymystä. Mitä! Joko tämä loppuu? Ja sitten pakki päälle: miten tässä näin kävi. Missä kohtaa aloinkin pitää tästä teestä?

Arkitee on tehnyt viekasta myyräntyötään jossain lukuisista tiedostamattomista aivolohkoistani. Se on kasvanut suosikiksi tipunaskelin. Kun mietin taaksepäin, muistanpa päivitelleeni muutamalla edellisellä juontikerralla tätä hienostunutta makujen symmetriaa. Ajatelleeni, miten en aiemmin huomannutkaan tuota vienoa savun makua pehmeän vihreän lomassa.

Säikähdän. Käykö useinkin minulle elon kulussa näin? Ettäkö ensivaikutelmani pysyvyys estää minua huomaamaasta hienoa uutuuden virettä, pientä onnen hetkeä? Ah ja voi! Otan viimeisistä siemauksistani kuvat teille.

Nuppuinen vihreä tee on työstetty kiharalle.

Pussi on huono, nimittäin paperipussi, johon on liikkeessä tarttunut kahvin ja suklaan tuoksu. Teen tuoksu pysyy piilossa. Lämmitetyssä gaiwanissa tee tuoksuu jo tutulle. Ennen join paljonkin mietoja, kiinalaisia vihreän teen laatuja. Sama ruohomainen tuoksu ja – meninkin ilkkumaan – makea, hilloinen ominaishaju. Lehtien ulkonäkö on kaunis. Ne ovat suloisia, pikku suikeroita.

Hautuu, hautuu, mutta hetken vaan.

Maku on, no, mieto ja herkkä. Mielenkiintoista on kuitenkin juoman merkillinen tuoksu, kuin nuotionsavu. Haudutus on helkkarin tarkkaa. En missään vaiheessa pyörtänyt puheitani siitä, että xiang ming menee valmistuksen tohinassa helposti pilalle. Vesi ei saa olla kuumaa. Aikaa ei saa käyttää liikaa. Kaikesta säädöstä huolimatta on hyväksyttävä se, että lopputulos ei juuri rintaa röyhistele tai kannuksia kalistele. Siispä siis. Äärilaitojenkin ihminen oppii siinä sitten kohtuutta.

Hups. Gaiwaninkaatotaitoni on hieman ruosteessa.

Read Full Post »

Leijona löysi, mutta hukka jäi

Niin yllättäin, tällaisena aurinkoisena kevätaamuna, jonkun sadan kilometrin päässä kotoa, tämän elämänvaiheen opetus kirkastui minulle. Se ei tapahtunut hetken oivalluksena, niin kuin usein oivalluksilla on ollut tapana, vaan makustellen ja tunnustellen niin kuin lähestytään heikkoa jäätä. Enkä sano, että se olisi helpotus, sillä oivallus sinänsä ei vapauta ponnisteluista. Ehkä sentään tuo lempeyttä. Kuinka muuten tähän tilaan voisi suhtautua kuin lempeydellä, mietin, kun otan joogan vaikeimman asennon: selinmakuun ilman ponnisteluja. Kun opettelen luottamaan, että lattia kantaa painoni.

Kuten kirjoittaja Pinon päällimmäinen -blogissa kauniisti toteaa, elämänvaiheisiin liittyy usein tietty tee. Se, joka lohduttaa, jäntevöittää tai maadottaa. Ehkä varkain omaksun tuon ajatuksen kun tiedän täysin tarkkaan, minkä teen puoleen kääntyä. No, tiedätte kyllä, ikään kuin puskeakseni itseni opetuksen rajoille. Valmistan ginsengillä maustettua oolongia.

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Tee vaatii kokeilevaa lähestymistä ja kärsivällisyyttä. Voi tehdä lukuisia haudutuksia ja seurata kun ginseng-pölyn alla teelehdet kasvavat ja aukeavat vähitellen. Taiwanilainen vuoristotee ”Lan Gui Ren” luovuttaa makunsa asteittain. Joskus tee maustetaan ginsengin lisäksi lakritsijuurella ja juomani maku ainakin viittaa siihen. Pikaisella perehtymisellä huomaan että Lan Gui Ren:iin liittyy monenlaista hämärää ja harhaanjohtavaa, niin kuin usein tunnettujen teenimikkeiden ympärillä asia on. En taida jaksaa siitä mieltäni pahoittaa, vaan keskityn opetukseeni.

Ensimmäiset pari haudutusta ovat parhaat, kun palloiksi pyöriteltyjen teelehtien pinnasta irtoaa pirteä, voimakas ginsengin maku. Teelehdet aukeavat kerta kerralla enemmän ja huomaan, että maku tummenee. Kun oolong-teen maku hiipii esiin, sille ei enää jää paljoa annettavaa. Oolong tässä pohjalla, melko vihreää, mutta paahteista, liekö kovinkaan laatutavaraa?

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Ginseng Oolong vaatii aikaa. Tuntikin saattaa kulua haudutusten välissä ja jotenkin tuntuisi siltä, että kun teelehdet ehtivät hieman kuivua, ne seuraavalla haudutuksella pirskahtelevat taas entistä iloisemmin mausteilleen. Juoman makeansuolainen jälkimaku jää kurkunpäähän lepäämään pitkäksi aikaa ja houkuttelee koko tietoisuutta niin hunajaisesti puolelleen, että varon juomasta sitä liian nopeasti. Sulo voisi pian kääntyä äitelyydeksi.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Sitten kun lopulta nousen joogamatolta seisomaan, koetan olla huojumatta, vaikka olenkin harjoituksessa taipunut puolelle ja toiselle. Koetan olla keskipisteessäni, tuntea juuret jaloissa. Ginsengistä haetaan elinvoimaa. Juurta on paljon kliinisestikin tutkittu. Ajatellaan, että se kohottaa henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Mietin sitten, mitä minä haluaisin suorittaa. Ja jospa suoritus ei kestäisi niin pitkään, olisi jo korjuun aika.

Koetan tutkia tätä kärsivällisyyden puutetta itsessäni. Totean, että jos osaankin jo teen valmistaa oikein pannunlämmityksineen, haudutuslämpötiloineen ja kupinvalintoineen, moni muu käsikirjoitus on mielessäni liian usein loppukohtauksessa. Kun Iso Valkoinen katsoo minua, löydettyään minut matoltani, näen sen kysyvän, enkö vieläkään opi teestä mitään. Sen silmien laiska liike kertoo minulle sen tietävän, että eniten hukassa tuo ihminen on juuri tässä, omalla paikallaan.

No, se opetus siis?

Read Full Post »

Mentori herää

Mittareita, taulukoita, testejä ja arvioita. Ihmisiä välissä. Ei teetaukoja. Taukoamatonta säksätystä korvien välissä. Huolisaastetta. Mennyttä ja tulevaa: tapahtumia, toiveita, epäonnistumista. Mitä tässä hetkessä on, kun se katoaa ja tilalle tulee muka-todellisuus, se johon en voi vaikuttaa. ”Virta venhettä vie, mihin päättyvi tie?”

Mietintöjä ja halpaa psykologiaa siitä, mitä olisi. Tässä mennään jo varavirralla. Siksi heittelehtii, kompastuu ja horjuu juttu. On heikkoja signaaleja ja epämääräistä taustakohinaa. Väliin on ei mitään. Tämä ihminen ei enää tunne taskujaan.

Niin meni se syyskuu vuonna 2012 ja tein valinnan. Maailmanloppu tuli noin kahdeskymmenes päivä joulukuuta, hieman etuajassa. Valitsin jäädä, mutta lopuin siihen. Tuli seinä, menin läpi, vedän seinää perässä. Olisinko voinut valita toisin? Ihminen kolistaa päätänsä seinään tarpeeksi monta kertaa. Päätin kuhmujen riittävän ja valinta on jälleen edessä. Nyt hyppään, sukellan, jätän tämän. Nyt olen ansainnut teehetkeni.

Katsokaas. Jäivät harrastukset, leikki ja unien vapaus. Jäi tee ja jäi blogi. Jäivät kimmeltävien talvipäivien lenkit ja aution kodin laiskat iltapäivät. Eipä hermostuta, sillä mukaan tulee kyllä teekin. Nimittäin, ei ole yhdentekevää se, että korvien välissä kohisee ja koppiterapia linkuttaa. Se tarkoittaa Valkoisen Leijonan ensiapupakkausta. Miten niin kapea aihe elämässä, kuin tee, voisi pelastaa musteläiskätestiltä? Eksyy juttu joogaan. Kun keskitytään siihen, mitä on. Otetaan avuksi hengitys ja kehon tuntemukset, ankkuroidaan ajatus tähän, nyt. Harjoitellaan hallitsemaan kohinaa ja säksätystä. Todetaan, että tämä on nyt tänään, ehkä joskus on toisin, mutta tässä olen. Ei ole länsimaisen ihmisen helppoa ottaa joogan ensimmäistä asentoa ja lakata ajattelemasta. Lämmöllä ja lempeydellä kesytetään Richard Parker. Jos kissaeläin tykkää teestä, missio helpottuu.

Kaikki keskittymistä vaativa voi tulla avuksi. Onko niin väliä, valmistanko ruokaa, pujottelenko helmiä, jännitänkö elokuvaa vai hengitänkö edestakaisin? Teetutkimus antaa minulle tekosyyn unohtaa kohina. Tässä hetkessä on harvoin mitään vialla. Tämä hetki voi keskittyä teehen.

Read Full Post »

58. luku, jossa teeharrastaja oivaltaa apaattisuutensa syyn ja valitsee selviytyä

Olen toipunut viimekertaisesta aggressiosta. Turhaudun, kun en tiedä, miten käsittelisin tätä tapaani kirjoittaa. Ihan kuin se olisi saippuaa, hah, materiaa. Olen hölmö. Se on vain yritelmä kyhätä jotakin epämääräistä luettavaan muotoon. Tiedän, että turhautumiseni johtuu sairastamisesta. Aina kun olen flunssassa, myös henkinen vointi laskee ja asiat alkavat äkisti tuntua ilkeiltä kaikki tyynni. Tämä syksy on ollut omituinen. Ikään kuin olisin koko ajan jotenkin sairas. Vettä tulee. En jaksa sytyttää pöydällä olevaa kynttilää.

Päätin, etten tarvitse Valkoista Leijonaa mihinkään. Jos se ei kerran halua tulla paikalle, kun on kyse Hänestä Itsestään, se olkoon Leijonan valinta. Kärsiköön seuraukset. Minun ei tarvitse odotella, että hän kuono pystyssä suvaitsee ilmaantua lähistölle, sanoo muutaman pikaviisaan kommentin ja jatkaa laiskotteluaan. Miten tämä suhteemme muotoutuikin näin ambivalentiksi?

Kun puhutaan teestä, en osaa päättää, miten reagoisin. Mieleni tekisi kääntää pääni poispäin. Tuhoaisin toisten oletukset, en halua asettaa ketään naurunalaiseksi. Niinpä yritän kiinnostua kuten ennen. Silti, enpä mahda olla ajattelematta vaihtoehtojani. Ei minun tarvitse mukautua teenjuojan muottiin kuin makkarankuoreen. Voisinko nähdä teeharrastukseni uudella tavalla?

Yksi näkökulma harrastukseen on tunnelma. Kesäreissumme suuntautui Riikaan, jonka Vanhastakaupungista etsimme viihtyisiä teehuoneita ja kahviloita kaikkien niiden oluthuoneiden keskeltä. Miellyttävän miljöön löytäminen jalkojen lepuuttamiseksi on jo haaste, puhumattakaan siitä, että osuu onnenkantamoisella jonkin uniikin tunnelman keskelle. Tee voi olla keskinkertaistakin, jos ilmassa leijuu jännittävän kuhiseva, ystävällinen ja intiimi henki tai kiireetön, ajan pysäyttävä harmonia. On mukava vain katsella ympärilleen ja aistia ohitsekiitäviä tai pysähtyneitä hetkiä. Ehkä voi tarinoida mielessään, mitä naapuripöydässä puhutaan. Se on löytämisen riemua ja onnea siitä, että minä kuulun juuri nyt osaksi tätä.

Tämä viehättävä pieni Riikalainen kahvila ei ollut turisteilla kansoitettu, vaikka tarjottavat olivat erinomaisia. Tunnelma oli kotoinen ja viipyilevä.

Sitten on se nautinto pienistä yksityiskohdista. Tarve ymmärtää ja oppia. On toisia paikkoja, joissa tee tarjoillaan huolella, keskittyen juuri vain teen nautintoon, laatuihin ja teehetken rakentamiseen. Tulee tärkeä olo, voi heittäytyä kriittiseksi, makustella ja arvioida. Teeharrastaja voi ottaa teemakseen tutkimuksen, kokeilemisen ja salapoliisityön. Se on usein hauskaa ja ainakin auttaa unohtamaan turhanpäiväiset murheet.

Ainakin kahdessa teehuoneessa tee tarjoiltiin seuraavasti: pienessä gaiwanissa oli teelehtiä ja termoksessa kuumaa vettä. Vettä kaadettiin teelehtien päälle aina uudelleen, tehtiin lyhyitä haudutuksia ja sihdattiin tee toiseen kannuun, josta se kaadettiin pieneen kulhoon nautittavaksi.

Uuden löytäminen on aina kiehtovaa. Jossain joku tekee asiat toisin tai esittelee uuden tavan nauttia vanhasta. Tee-elämyksen voi nähdä niinkin. Se ei ole koskaan samanlainen. Tuttukin laatu maistuu jokaisella kerralla hieman erilaiselta tai ainakin tilanne värittää makuelämystä. Teen mausta voi nauttia. Sen tuomasta tunteesta voi pitää. Hetkeen keskittyminen voi olla tärkeää.

Pienessä, vaivoin havaittavassa teehuoneessa saimme parasta jääteetä, jota olemme koskaan juoneet. Se valmistettiin alusta asti itse ja maustettiin tuoreilla, juuri pilkotuilla hedelmillä.

Tai voi olla tärkeää juoda teetä vain ohessa. On läheisiä ihmisiä ympärillä – – – tiedättekö, juuri kirjoittaessani tätä lausetta ymmärsin, mikä minua harmittaa. (Näitä havahtumisia aina välillä tapahtuu.) Ah, nyt on vaaran hetki heittäytyä dramaattiseksi. Vältän sitä ja yritän todeta ykskantaan: tee – ihmiset – tilanne –triangeli on ollut minulle tärkeintä teessä alusta asti. Välillä muut asiat ovat menneet edelle, mutta aina on palattu tähän lähtökohtaan. Kuinka voisin nauttia ja innostua teestä, kun se saa minut muistamaan, että olen tänään yksin, eikä teen äärellä istuta enää niin kuin ennen? Ihmisiä minä kaipaan. Skotlanti, täältä tullaan, kai teepannut ovat jo lämpenemässä!

Read Full Post »

Ihminen vai kultakala – sameissa vesissä

On viikkoja, joita ei haluaisi lainkaan muistaa eläneensä. Ei sen takia, että olisi tapahtunut mitään kamalaa, vaan sen takia, ettei ole tapahtunut oikein mitään mukavaakaan. On vain taisteltu omassa harmaudessa päivä kerrallaan. Niin omassa elämässäni kuin työssäkin kysyn aina uudelleen itseltäni: Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa onnestaan? Kuinka paljon voi lopulta itse tehdä sen eteen, että surkeita viikkoja ei tulisi?

Olen pitkään jo halunnut valmistaa vihreää Mao Jiania, joka on odotellut ruskeassa paperipussissaan maistelua. Haudutan sen melkein myrkyksi – kahteen otteeseen. Onneni ei vain käänny. Päätteeksi poltan kieleni. Onko vika siinä, että en keskity? Kotona vaellan tyytymättömänä sohvan reunalta toiselle ja vanhat haamut alkavat palata. Kiroan, kun en ehdi tehdä asioita, joista nauttisin ja kun tarkemmin pohdin, en usko saavani niistäkään iloa. Enkä sitten tee mitään, vaikka varmasti ehtisin. Ajatuksissani pyörii raskas pyörä, joka kitisee ja kirraa aloittaen aina alusta sen tympeän ajatuksen, jonka juuri sain päätökseen. Pohdin, eikö tee ole opettanut minulle mitään. Hölmö typerys.

Jos vain istuisin odottamaan veden lämpenemistä, kuten ennen. En laittaisi samalla tiskejä tai teen hautuessa käynnistelisi pyykkikonetta. Jos vain katselisin lehtien leijalemista teekannussa, niin tietäisin: Nyt on aika kaataa tee ja maistella. En muistanut edes haistaa, miltä teelehdet tuoksuvat lämmitetyssä pannussa. Onnetonta. Kuin tee opettaa – tässä hetkessä on kaikki.

Yksi Kiinan kärkikymmenikköön kuuluvista teelaaduista ei ansaitse tällaista kohtelua. Kolmas haudutus. Yritän vielä. Tästä kuuluisasta teestä opin jo jotain. Se ei kestä ylihauduttamista ollenkaan, eikä liioin liian kuumaa vettä. Kolme minuuttia 70-asteisessa vedessä on ehdottomasti tarpeeksi. Opin muutakin. Kun kerran on pilannut lehdet hauduttamalla liian pitkään, liian kuumassa vedessä silkasta huolimattomuudesta, kolmas haudutus tuottaa tulokseksi vain mautonta, mutta kitkerää tiskivettä. Siitäs sain. Joku on vuorilta aamukasteessa nämäkin lehdet poiminut, mutta minulla ei riitä viittä minuuttia kärsivällisyyttä, jotta tekisin tämän oikein.

Surkeat viikot opettavat minulle myös sen, että luovuttaminen ja itsensä sättiminen vievät minut yhä sitkeämmin nitkuttavien hammasrattaiden pyöriteltäväksi. Siitä ei seuraa mitään rakentavaa. Niinpä teen mitä täytyy ja aloitain tutustumisen Mao Jianiin alusta. Kattila levylle. Teelehdet lämmitettyyn posliinipannuun, tuoksuvat keväiseltä ruoholta. Vahdin vettä tarkasti ja kun höyry nousee, kaadan veden.

Otan pieniä maistiaisia haudutuksen edetessä. Ei ihan vielä valmista. Nyt. Maistelemaan.

Kaadan teetä ensin pieneen maistelukuppiin ja heti perään loput isompaan motiin talteen. Yllätys on, että pienen kupin tee on juuri sopivasti hautunutta, mutta isompi moti on mennyt jo yli! Tämä on erityisen herkkää teetä.

Sitä se on myös maultaan. Tämä on jo tuttua kiinalaista teeperinnettä. Haurasta kuin Tian Mu, tyylikästä kuin Lu Shan Yun Wu ja aavistus hedelmän herkullisuutta, kuin Longjing:ssa. Vastaleikattuun ruohoon viittaava kirkas pohjavire ja yllättäen vähän kerman häivettä. Pienestä kupillisesta on löydettävä tarkoitus tähän päivään, muuten luulen vain ajelehtivani. Vaikka siinä olisi eniten totuutta, päätän että virrassa on oltava vähän twistiä ja annan synkälle pyörälleni anteeksi. Sataa taas lunta.

Read Full Post »

Itsekriittinen tee-ihminen opiskelee teetä ja sympatiaa

Valkoinen Leijona tassuttelee hermostuneena ympyrää, hyppää sohvan päälle, nuolaisee turkkiaan nopeasti, hyppää alas ja lysähtää kyljelleen lattialle vain noustakseen kohta uudelleen. Tassutelkoot. Pääsin tänään onnekkaasti mukaan erääseen teeiltaan. Siellä maisteltiin teelaatuja, puhuttiin teestä ja paljon muustakin. Muutama komea kannu oli päässyt teetarjoiluun mukaan ja teen ystäviä eri kulttuureista oli paikalla. Maistoin ensimmäistä kertaa hibiscus-hauduketta, joka tulee jostain päin Afrikkaa. Maku muistutti erehdyttävästi ruusunmarjaa, tai sitten sitä oli mausteena.

Jäin pohtimaan teetä ihmisten välisen tilan luojana, teetä yhdistävänä ja samalla erottavana tekijänä ja teetä arjen tai ylellisyyden synnyttäjänä. Mitä kaikkea teehen voikaan yhdistää, millaisia merkityksiä tilanteille voikaan antaa. Tekopyhyyttä vai ihmisen primäärinen tarve? Mikä on teen sija sosiaalisissa suhteissa? Mikä on ylitulkintaa ja mikä hienostelua? Välillä hyppään pois teen maailmasta ja väistelen syvimpiä vesiä. Ehkä se on kummallista, mutta pelkään hetkeä, jolloin olen humahtanut kokonaan pinnan alle: teen nyansseihin, jotka kieputtavat minua syvemmälle ja syvemmälle. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän, että en tiedä mitään. Se on pelottavaa, mutta samalla avaa mielen ihmettelylle. Miten jokin voisi viedä minut mukanaan niin perusteellisesti ja haluanko suostua siihen? Olen aina kaihtanut kiihkoilua ja sortunut siihen tuon tuosta.

Teellä, kuten monella muullakin harrastuksella, on voima tuoda ihmisiä yhteen. Teelaatuja, sekoituksia ja teen nauttimistapoja on niin monia, että tee voi myös erottaa. Mikä on teetä ja mikä ei ja kenellä on oikeus sanoa: Juuri tällaista teen pitää olla? Ollaan järkeviä, ei kietouduta liikaa, mutta kietoudutaan sittenkin edes vähän, säntäillään intohimossa. Miksi minä näitä merkityksiäni luon? Haluan säilyttää teen arkisuuden ja tuoda hyvän teen nautinnon lähemmäs tavallisuutta. Samalla kuitenkin menetän jotain: Sen erityisyyden, joka hiipii maistelun, tarkkaavaisuuden ja tarkkuuden myötä. Se tulee siitä, että voin pohtia: Tämä kevään ensimmäisen sadon tuoksu on jotain kerrassaan poikkeuksellista ja hienoa.

Teen juominen omassa yksinäisyydessäni on minulle ollut yleisin teehetken muoto. Olen huomannut, että se tapahtuu kahdella tavalla. Joko maistelen, arvioin ja tutkiskelen tai valmistan teetä toiminnan seuraksi, rutiineihin, virittäytymiseen, tekemiseksi, rauhoittumiseen. Eilen epäonnistuin katkerasti, kun halusin kerrankin oikein maistella, miltä vietnamilainen vihreä maistuu. Yksinäistä, mutta tarpeellista. Tänään koin uudenlaisen teehetken, kun tee oli kollektiivisesti keskiössä. Teellä oli rooli, se ei ollut sivuosassa. Salakavalasti se luikersi mukaan keskusteluihin, kun emme tienneet toisistamme mitään, ainoastaan sen, että olimme tulleet teen takia. Oli sopeuduttava. Toiset pitävät mausteista, toiset rooiboksesta, toiset eivät. So what?

Miksi yritän laittaa teen johonkin kategoriaan?

Read Full Post »

Flunssahoureita teestä

Blogi on hengähtänyt hetken ihan hiljaa. Olen sairastellut syysflunssaa, eikä ajatus kulje tukkoisessa päässä kuin töksähdellen. Samalla kun olen yrittänyt lääkitä itseäni parhaani mukaan kaikella mahdollisella, olen antanut teelle aikaa kertoa, mitä mieltä se minusta on.

Valkoinen Leijona on vetäytynyt karjahduksensa jälkeen sivuun ja nyt se vain odottaa. Olen tässä vaiheessa ottanut tehtäväkseni selvittää, millainen on minun suhteeni teehen. Olen alkanut kokea tarpeelliseksi jonkinlaisen kokonaiskuvan luomisen siitä, millaisia asioita tee merkitsee elämässäni ja millä tavoin haluan kertoa siitä muille. Pääosin ajatukseni ovat olleet hyvin hajanaisia välkähdyksiä siellä täällä. Olen tutustunut muiden ajatuksiin teestä, enkä silti ole saanut hyppysiini sitä herkintä ydintä. Jossain vaiheessa aloin pohtia, onko itse pohdinnalla enää mitään merkitystä. Miksi minun pitäisi rajata kokemukseni tunnistettavaan muotoon? Välillä haluaisin astua sivuun ja antaa Valkoisen Leijonan puhua. Miksi jokin niin subjektiivinen pitäisi määritellä yleiseen muotoon?

Tämä pohdinta on siten hyvin henkilökohtaista. Olen huomannut, että teen juontia määritellään hyvin eri tavoin. En ole juuri koskaan osannut ajatella teetä itseisarvona, harrastuksellisena objektina sinänsä, vaan teehen liittyvät aina olennaisesti tunnelmat, kokemukset ja aistihavainnot. Tee ei ole minulle siten tutkimuskohde, jonka ominaisuuksia erittelisin ja tutkisin teen valmistukseen liittyviä parametreja. Sellainen on toki hauskaa sinänsä ja mielenkiintoistakin ja ehkäpä myös välttämätöntä, jos pyritään oikein herkulliseen teehen. Tarkoitan, että kun ajattelen teetä, ensimmäiseksi mieleeni ei tule harrastaminen ja tutkimustyö vaan tilanteet ja tunnelmat. Tästä olen ennenkin kirjoittanut.

En ota teetä kovinkaan vakavasti. Tunnen itseni usein silti onnekkaaksi sen vuoksi, että juon teetä. Viime aikoina tee on tuonut minulle käytännön iloa. Tee on kaiken muun lisäksi myös ehdoton flunssajuoma. Nuhaisena juon mielelläni teenkaltaisia yrttijuomia ja vihreää teetä, koska kuvittelen niiden edistävän parantumista. Sairastellessa teen juominen tuo lohtua ja kaivattua rauhoittumisen tunnetta, kun on turhautuneena lepäämiseen aloittanut jonkun joulukorttiprojekteistaan. Tee ja yrttijuomat helpottavat tukkoista oloa. Erityisen hienojen irtohaudutteisten teelaatujen juominen tuntuu tuhlaukselta, kun hajuaisti on kokonaan poissa pelistä. Kuumeisena ei niin ikään ole energiaa keskittyä teen haudutukseen, helpointa on hauduttaa pussiteetä kannussa. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä kun kaadoin väljähtynyttä Rainbowin pussiteetä (joka ei oikeastaan ollut teetä vaan yrttijuomaa) mukiin ja lämmitin sitä vähän mikrossa. Kuinkahan monta teenjuojan kardinaalimokaa tulin siinä tehneeksi? Ystäväni totesi, että menettäisin saman tien teeihmisen auktoriteettini, jos tämä tulisi yleiseen tietoon. Kuumeen möyhentämässä olossani minä en jaksanut hitustakaan välittää siitä, miten alitin karkeasti kaikki omatkin laatukriteerini teen valmistamisessa. Aina pystyn kuitenkin vetoamaan siihen, että kyse oli yrttijuomasta, joka on HYVIN eri asia kuin tee.

Sitten pysähdyn, havahdun ja totean itselleni: Kummallista. Kerta kaikkiaan. Ketä oikein yritän vakuutella? Teessä hienointa on se, että mahdollisuuksia on rajattomasti. Tee mukautuu auliisti käyttäjiensä tarpeisiin. Ei ole oikeanlaista tapaa nauttia teetä. Joku nauttii pussiteensä iittalastaan. Joku hauduttaa gaiwanilla vuosikertateetä. Minun arkeeni sopii irtohaudutteinen tee vaaleansinisestä kannusta suurina kupillisina. Jälleen toistan tutun ajatukseni: Tärkeintä on, että on ollut mahdollisuus valita. Flunssa taitaa sekoittaa pääni, sillä seuraava ajatukseni tulee pyytämättä ja varkain: Onko aito valinnanmahdollisuus vain illuusio?

Kuin vakuudeksi siitä, että en ole missään nimessä tapoihini jämähtänyt teenjuoja, valmistan vietnamilaista vihreää teetä, enkä suinkaan kiinalaista, kuten satoja kertoja aikaisemmin. Tuoksu on hyvin samankaltainen kuin lempeissä kiinalaisissa teeserkuissaan. Hätkähdän, kun huomaan ensimmäistä kertaa kamppailevani mukirivistöni edessä ja tuskailevani kaikkien teekuppien liian paksua muotoilua. Kuin ilkkuisin juuri kirjoittamalleni tekstille. Tätä teetä pitäisi ehdottomasti maistaa kaartuvareunaisesta, ohuesta astiasta. Joululahjatoiveeni singahtaa bittiavaruuteen.

Read Full Post »

Valkoinen Leijona on väsynyt

Leijona nukkuu. Sen tuhistessa alan ajatella. Valmistan teetä, leikitän kissaa ja istahdan alas. Tänään halusin jotain oikein maistuvaa, monikerroksellisia makuja, joten valmistin chai-teetä. Hyvin harvoin juon maustettuja teelaatuja, mutta chaissa on jotain aitoa ja rehellistä. Siinä ei maistu esanssi vaan oikea minttu, kardemumma ja pippuri. Se on yleensä hyvää myös maidon kanssa, paitsi tämä, jossa on pohjana vihreä tee.

Viime päivinä se Iso Valkoinen on torkkunut, vajonnut ehkä talviunimaailmaan. Se murahtelee silloin tällöin ja aukaisee suunsa vieläkin harvemmin sanoakseen jotain. Pääasiassa se vain on, antaa minun katsella sitä ja kyllästyttyään alituiseen tuijotukseen löntystää silmän ulottumattomiin. Valkoinen Leijona vie paljon tilaa. Maatessaankin se heiluttaa laiskasti piiskaansa metrin säteellä ja ojentaa raukeana tassuaan kulkureitille. Se kaipaa omaa rauhaa ja kun vihdoin lopetan tarkkailemisen, huomaan että olen unohtanut jotain tärkeää. Olen unohtanut ajatella.

Vihreä Hari Chai –tee maistuu hyvältä. Tuoksussa neilikkaa ja inkivääriä, maussa minttua ja kardemummaa, kanelinen ylävire koko kokemuksessa. Nielaisun jälkeen hento pippurin takapotku suussa. Kielen päälle jää pirskahteleva tunne, joka terävöittää lähiaisteja samalla kun lämmin tunne rinnassa rauhoittaa: Kaikki hyvin. Oloni muuttuu laiskemmaksi ja täydemmäksi.

Miten unohdinkaan ajatella? En muista, koska se tarkalleen on tapahtunut. Onko kulunut viikko vai vuosi vai enemmän? Juon teetä, analysoin, kiirehdin ja suunnittelen seuraavia tehtäviä. Eikö tee sittenkään ole opettanut minulle mitään? Kuvittelen, että viereeni istuu zeniläinen opas metrin pituisessa parrassaan ja sanoo jotain yksinkertaisen viisasta, jota jään pohtimaan teekuppi kädessä. Viereinen penkki on vain kovin tyhjä. Melkein voin kuulla Valkoisen Leijonan ajatukset mutkan takaa. Se sanoisi minulle: Palaa takaisin perusasioihin. Sen matkan aloin virallisesti jo kolme vuotta sitten.

Teen kanssa sattuu usein niin, että teen juomisen kokonaisvaltainen nautinto rentouttaa jäsenet ja mielen. Lämpöiset laineet sykähtelevät kehossa kohti ääriä, keskivartalosta kohti polvia ja varpaita ja kyynärvarsia ja sormenpäitä. Mieli pysähtyy, kun ajatukset valtaa pehmeän paksu tunne. En näe enää ajattelua tarpeellisena, olen vain. Seurassa teen efekti luo miellyttävän pohjan ajatella kollektiivisesti. Teehetkeen yhdistyvä kuppien ääreen kääriytyminen valmistaa tilan vapaalle kommunikoinnille. Siinä missä teen rauhoittava vaikutus yksin ollessa sulattaa mielenkin kärkevästä raukeaksi, seurassa rauhoittuminen edistää vapaan sanan virtaa ja laajentaa kuuntelutilaa. Siemaillessa teetä, makustellessa suorastaan, voi hetkeksi vapauttaa aivot kuuntelemaan. Harkitun kuuntelun kautta syntyy leppoisaa vuorovaikutusta, teetä valmistetaan lisää, hengähdetään, pyöritellään kuppia sormien välissä. Vuorovaikutuksessa syntyy Ajatuksia.

Yksin pohdiskellessa teen virkistävä vaikutus alkaa jonkin ajan kuluttua tuntua päässä asti. Ensiraukeus muuttuu herkkyydeksi ajatella ja käydä toimeen. Tee virkistää lempeästi, rentoutumisen kautta. Päätän vajota tähän hyvään tunteeseen ja nauttia lumesta ja kynttilöistä. Valkoinen Leijona tarvitsee unensa. Silitän sen valkoista karvaa. ”Nuku vain.” Se haukottelee leukansa kyllyydestä, maiskuttelee makeasti pari kertaa ja työntää kuononsa tassun alle. Häntä sentään jatkaa rytmikästä aaltoliikettään.

Read Full Post »