Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Teefilosofiaa’ Category

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Mainokset

Read Full Post »

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Read Full Post »

Aluksi en pitänyt tätä teetä juuri minään. Mieto ja metallinen, helposti kitkeröityvä ja vaikea valmistaa. Toisin sanoen, ei jää mitenkään mieleen. Teekaapissa on ollut krooninen uupelo, joten olen juonut tätä Xiang Mingia oheistoimintana teenjuonnin välttämättömyydestä. Päivä, joka alkaa ja päättyy keskivertoteellä, on parempi kuin päivä, jolloin ei saa teetä laisinkaan.

Xiang Ming on kiinalaista vihreää teetä, josta on hankala löytää tietoa. Mitä tämä on, mistä tämä tulee? Alan pohtia, onko tämä kummoista teetä muidenkaan mielestä. Pussin kyljestä selviää, että tee on kevätpoimintaa, ”makean herkullista” teetä. Joopa joo. Kyllä ne jaksavat.

No niin. Tällaisen ensivaikutelman rakensin hartaudella xiang ming:sta. Siksi sain itseni kiinni hämmennyksestä, kun pussin pohjan häämöttäessä tunsin pientä pettymystä. Mitä! Joko tämä loppuu? Ja sitten pakki päälle: miten tässä näin kävi. Missä kohtaa aloinkin pitää tästä teestä?

Arkitee on tehnyt viekasta myyräntyötään jossain lukuisista tiedostamattomista aivolohkoistani. Se on kasvanut suosikiksi tipunaskelin. Kun mietin taaksepäin, muistanpa päivitelleeni muutamalla edellisellä juontikerralla tätä hienostunutta makujen symmetriaa. Ajatelleeni, miten en aiemmin huomannutkaan tuota vienoa savun makua pehmeän vihreän lomassa.

Säikähdän. Käykö useinkin minulle elon kulussa näin? Ettäkö ensivaikutelmani pysyvyys estää minua huomaamaasta hienoa uutuuden virettä, pientä onnen hetkeä? Ah ja voi! Otan viimeisistä siemauksistani kuvat teille.

Nuppuinen vihreä tee on työstetty kiharalle.

Nuppuinen vihreä tee on työstetty kiharalle.

Pussi on huono, nimittäin paperipussi, johon on liikkeessä tarttunut kahvin ja suklaan tuoksu. Teen tuoksu pysyy piilossa. Lämmitetyssä gaiwanissa tee tuoksuu jo tutulle. Ennen join paljonkin mietoja, kiinalaisia vihreän teen laatuja. Sama ruohomainen tuoksu ja – meninkin ilkkumaan – makea, hilloinen ominaishaju. Lehtien ulkonäkö on kaunis. Ne ovat suloisia, pikku suikeroita.

xiangming2

Hautuu, hautuu, mutta hetken vaan.

Hautuu, hautuu, mutta hetken vaan.

Maku on, no, mieto ja herkkä. Mielenkiintoista on kuitenkin juoman merkillinen tuoksu, kuin nuotionsavu. Haudutus on helkkarin tarkkaa. En missään vaiheessa pyörtänyt puheitani siitä, että xiang ming menee valmistuksen tohinassa helposti pilalle. Vesi ei saa olla kuumaa. Aikaa ei saa käyttää liikaa. Kaikesta säädöstä huolimatta on hyväksyttävä se, että lopputulos ei juuri rintaa röyhistele tai kannuksia kalistele. Siispä siis. Äärilaitojenkin ihminen oppii siinä sitten kohtuutta.

Hups. Gaiwaninkaatotaitoni on hieman ruosteessa.

Hups. Gaiwaninkaatotaitoni on hieman ruosteessa.

Read Full Post »

Niin yllättäin, tällaisena aurinkoisena kevätaamuna, jonkun sadan kilometrin päässä kotoa, tämän elämänvaiheen opetus kirkastui minulle. Se ei tapahtunut hetken oivalluksena, niin kuin usein oivalluksilla on ollut tapana, vaan makustellen ja tunnustellen niin kuin lähestytään heikkoa jäätä. Enkä sano, että se olisi helpotus, sillä oivallus sinänsä ei vapauta ponnisteluista. Ehkä sentään tuo lempeyttä. Kuinka muuten tähän tilaan voisi suhtautua kuin lempeydellä, mietin, kun otan joogan vaikeimman asennon: selinmakuun ilman ponnisteluja. Kun opettelen luottamaan, että lattia kantaa painoni.

Kuten kirjoittaja Pinon päällimmäinen -blogissa kauniisti toteaa, elämänvaiheisiin liittyy usein tietty tee. Se, joka lohduttaa, jäntevöittää tai maadottaa. Ehkä varkain omaksun tuon ajatuksen kun tiedän täysin tarkkaan, minkä teen puoleen kääntyä. No, tiedätte kyllä, ikään kuin puskeakseni itseni opetuksen rajoille. Valmistan ginsengillä maustettua oolongia.

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Tee vaatii kokeilevaa lähestymistä ja kärsivällisyyttä. Voi tehdä lukuisia haudutuksia ja seurata kun ginseng-pölyn alla teelehdet kasvavat ja aukeavat vähitellen. Taiwanilainen vuoristotee ”Lan Gui Ren” luovuttaa makunsa asteittain. Joskus tee maustetaan ginsengin lisäksi lakritsijuurella ja juomani maku ainakin viittaa siihen. Pikaisella perehtymisellä huomaan että Lan Gui Ren:iin liittyy monenlaista hämärää ja harhaanjohtavaa, niin kuin usein tunnettujen teenimikkeiden ympärillä asia on. En taida jaksaa siitä mieltäni pahoittaa, vaan keskityn opetukseeni.

Ensimmäiset pari haudutusta ovat parhaat, kun palloiksi pyöriteltyjen teelehtien pinnasta irtoaa pirteä, voimakas ginsengin maku. Teelehdet aukeavat kerta kerralla enemmän ja huomaan, että maku tummenee. Kun oolong-teen maku hiipii esiin, sille ei enää jää paljoa annettavaa. Oolong tässä pohjalla, melko vihreää, mutta paahteista, liekö kovinkaan laatutavaraa?

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Ginseng Oolong vaatii aikaa. Tuntikin saattaa kulua haudutusten välissä ja jotenkin tuntuisi siltä, että kun teelehdet ehtivät hieman kuivua, ne seuraavalla haudutuksella pirskahtelevat taas entistä iloisemmin mausteilleen. Juoman makeansuolainen jälkimaku jää kurkunpäähän lepäämään pitkäksi aikaa ja houkuttelee koko tietoisuutta niin hunajaisesti puolelleen, että varon juomasta sitä liian nopeasti. Sulo voisi pian kääntyä äitelyydeksi.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Sitten kun lopulta nousen joogamatolta seisomaan, koetan olla huojumatta, vaikka olenkin harjoituksessa taipunut puolelle ja toiselle. Koetan olla keskipisteessäni, tuntea juuret jaloissa. Ginsengistä haetaan elinvoimaa. Juurta on paljon kliinisestikin tutkittu. Ajatellaan, että se kohottaa henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Mietin sitten, mitä minä haluaisin suorittaa. Ja jospa suoritus ei kestäisi niin pitkään, olisi jo korjuun aika.

Koetan tutkia tätä kärsivällisyyden puutetta itsessäni. Totean, että jos osaankin jo teen valmistaa oikein pannunlämmityksineen, haudutuslämpötiloineen ja kupinvalintoineen, moni muu käsikirjoitus on mielessäni liian usein loppukohtauksessa. Kun Iso Valkoinen katsoo minua, löydettyään minut matoltani, näen sen kysyvän, enkö vieläkään opi teestä mitään. Sen silmien laiska liike kertoo minulle sen tietävän, että eniten hukassa tuo ihminen on juuri tässä, omalla paikallaan.

No, se opetus siis?

Read Full Post »

Mittareita, taulukoita, testejä ja arvioita. Ihmisiä välissä. Ei teetaukoja. Taukoamatonta säksätystä korvien välissä. Huolisaastetta. Mennyttä ja tulevaa: tapahtumia, toiveita, epäonnistumista. Mitä tässä hetkessä on, kun se katoaa ja tilalle tulee muka-todellisuus, se johon en voi vaikuttaa. ”Virta venhettä vie, mihin päättyvi tie?”

Mietintöjä ja halpaa psykologiaa siitä, mitä olisi. Tässä mennään jo varavirralla. Siksi heittelehtii, kompastuu ja horjuu juttu. On heikkoja signaaleja ja epämääräistä taustakohinaa. Väliin on ei mitään. Tämä ihminen ei enää tunne taskujaan.

Niin meni se syyskuu vuonna 2012 ja tein valinnan. Maailmanloppu tuli noin kahdeskymmenes päivä joulukuuta, hieman etuajassa. Valitsin jäädä, mutta lopuin siihen. Tuli seinä, menin läpi, vedän seinää perässä. Olisinko voinut valita toisin? Ihminen kolistaa päätänsä seinään tarpeeksi monta kertaa. Päätin kuhmujen riittävän ja valinta on jälleen edessä. Nyt hyppään, sukellan, jätän tämän. Nyt olen ansainnut teehetkeni.

Katsokaas. Jäivät harrastukset, leikki ja unien vapaus. Jäi tee ja jäi blogi. Jäivät kimmeltävien talvipäivien lenkit ja aution kodin laiskat iltapäivät. Eipä hermostuta, sillä mukaan tulee kyllä teekin. Nimittäin, ei ole yhdentekevää se, että korvien välissä kohisee ja koppiterapia linkuttaa. Se tarkoittaa Valkoisen Leijonan ensiapupakkausta. Miten niin kapea aihe elämässä, kuin tee, voisi pelastaa musteläiskätestiltä? Eksyy juttu joogaan. Kun keskitytään siihen, mitä on. Otetaan avuksi hengitys ja kehon tuntemukset, ankkuroidaan ajatus tähän, nyt. Harjoitellaan hallitsemaan kohinaa ja säksätystä. Todetaan, että tämä on nyt tänään, ehkä joskus on toisin, mutta tässä olen. Ei ole länsimaisen ihmisen helppoa ottaa joogan ensimmäistä asentoa ja lakata ajattelemasta. Lämmöllä ja lempeydellä kesytetään Richard Parker. Jos kissaeläin tykkää teestä, missio helpottuu.

Kaikki keskittymistä vaativa voi tulla avuksi. Onko niin väliä, valmistanko ruokaa, pujottelenko helmiä, jännitänkö elokuvaa vai hengitänkö edestakaisin? Teetutkimus antaa minulle tekosyyn unohtaa kohina. Tässä hetkessä on harvoin mitään vialla. Tämä hetki voi keskittyä teehen.

Read Full Post »

Olen toipunut viimekertaisesta aggressiosta. Turhaudun, kun en tiedä, miten käsittelisin tätä tapaani kirjoittaa. Ihan kuin se olisi saippuaa, hah, materiaa. Olen hölmö. Se on vain yritelmä kyhätä jotakin epämääräistä luettavaan muotoon. Tiedän, että turhautumiseni johtuu sairastamisesta. Aina kun olen flunssassa, myös henkinen vointi laskee ja asiat alkavat äkisti tuntua ilkeiltä kaikki tyynni. Tämä syksy on ollut omituinen. Ikään kuin olisin koko ajan jotenkin sairas. Vettä tulee. En jaksa sytyttää pöydällä olevaa kynttilää.

Päätin, etten tarvitse Valkoista Leijonaa mihinkään. Jos se ei kerran halua tulla paikalle, kun on kyse Hänestä Itsestään, se olkoon Leijonan valinta. Kärsiköön seuraukset. Minun ei tarvitse odotella, että hän kuono pystyssä suvaitsee ilmaantua lähistölle, sanoo muutaman pikaviisaan kommentin ja jatkaa laiskotteluaan. Miten tämä suhteemme muotoutuikin näin ambivalentiksi?

Kun puhutaan teestä, en osaa päättää, miten reagoisin. Mieleni tekisi kääntää pääni poispäin. Tuhoaisin toisten oletukset, en halua asettaa ketään naurunalaiseksi. Niinpä yritän kiinnostua kuten ennen. Silti, enpä mahda olla ajattelematta vaihtoehtojani. Ei minun tarvitse mukautua teenjuojan muottiin kuin makkarankuoreen. Voisinko nähdä teeharrastukseni uudella tavalla?

Yksi näkökulma harrastukseen on tunnelma. Kesäreissumme suuntautui Riikaan, jonka Vanhastakaupungista etsimme viihtyisiä teehuoneita ja kahviloita kaikkien niiden oluthuoneiden keskeltä. Miellyttävän miljöön löytäminen jalkojen lepuuttamiseksi on jo haaste, puhumattakaan siitä, että osuu onnenkantamoisella jonkin uniikin tunnelman keskelle. Tee voi olla keskinkertaistakin, jos ilmassa leijuu jännittävän kuhiseva, ystävällinen ja intiimi henki tai kiireetön, ajan pysäyttävä harmonia. On mukava vain katsella ympärilleen ja aistia ohitsekiitäviä tai pysähtyneitä hetkiä. Ehkä voi tarinoida mielessään, mitä naapuripöydässä puhutaan. Se on löytämisen riemua ja onnea siitä, että minä kuulun juuri nyt osaksi tätä.

Tämä viehättävä pieni Riikalainen kahvila ei ollut turisteilla kansoitettu, vaikka tarjottavat olivat erinomaisia. Tunnelma oli kotoinen ja viipyilevä.

Sitten on se nautinto pienistä yksityiskohdista. Tarve ymmärtää ja oppia. On toisia paikkoja, joissa tee tarjoillaan huolella, keskittyen juuri vain teen nautintoon, laatuihin ja teehetken rakentamiseen. Tulee tärkeä olo, voi heittäytyä kriittiseksi, makustella ja arvioida. Teeharrastaja voi ottaa teemakseen tutkimuksen, kokeilemisen ja salapoliisityön. Se on usein hauskaa ja ainakin auttaa unohtamaan turhanpäiväiset murheet.

Ainakin kahdessa teehuoneessa tee tarjoiltiin seuraavasti: pienessä gaiwanissa oli teelehtiä ja termoksessa kuumaa vettä. Vettä kaadettiin teelehtien päälle aina uudelleen, tehtiin lyhyitä haudutuksia ja sihdattiin tee toiseen kannuun, josta se kaadettiin pieneen kulhoon nautittavaksi.

Uuden löytäminen on aina kiehtovaa. Jossain joku tekee asiat toisin tai esittelee uuden tavan nauttia vanhasta. Tee-elämyksen voi nähdä niinkin. Se ei ole koskaan samanlainen. Tuttukin laatu maistuu jokaisella kerralla hieman erilaiselta tai ainakin tilanne värittää makuelämystä. Teen mausta voi nauttia. Sen tuomasta tunteesta voi pitää. Hetkeen keskittyminen voi olla tärkeää.

Pienessä, vaivoin havaittavassa teehuoneessa saimme parasta jääteetä, jota olemme koskaan juoneet. Se valmistettiin alusta asti itse ja maustettiin tuoreilla, juuri pilkotuilla hedelmillä.

Tai voi olla tärkeää juoda teetä vain ohessa. On läheisiä ihmisiä ympärillä – – – tiedättekö, juuri kirjoittaessani tätä lausetta ymmärsin, mikä minua harmittaa. (Näitä havahtumisia aina välillä tapahtuu.) Ah, nyt on vaaran hetki heittäytyä dramaattiseksi. Vältän sitä ja yritän todeta ykskantaan: tee – ihmiset – tilanne –triangeli on ollut minulle tärkeintä teessä alusta asti. Välillä muut asiat ovat menneet edelle, mutta aina on palattu tähän lähtökohtaan. Kuinka voisin nauttia ja innostua teestä, kun se saa minut muistamaan, että olen tänään yksin, eikä teen äärellä istuta enää niin kuin ennen? Ihmisiä minä kaipaan. Skotlanti, täältä tullaan, kai teepannut ovat jo lämpenemässä!

Read Full Post »

On viikkoja, joita ei haluaisi lainkaan muistaa eläneensä. Ei sen takia, että olisi tapahtunut mitään kamalaa, vaan sen takia, ettei ole tapahtunut oikein mitään mukavaakaan. On vain taisteltu omassa harmaudessa päivä kerrallaan. Niin omassa elämässäni kuin työssäkin kysyn aina uudelleen itseltäni: Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa onnestaan? Kuinka paljon voi lopulta itse tehdä sen eteen, että surkeita viikkoja ei tulisi?

Olen pitkään jo halunnut valmistaa vihreää Mao Jiania, joka on odotellut ruskeassa paperipussissaan maistelua. Haudutan sen melkein myrkyksi – kahteen otteeseen. Onneni ei vain käänny. Päätteeksi poltan kieleni. Onko vika siinä, että en keskity? Kotona vaellan tyytymättömänä sohvan reunalta toiselle ja vanhat haamut alkavat palata. Kiroan, kun en ehdi tehdä asioita, joista nauttisin ja kun tarkemmin pohdin, en usko saavani niistäkään iloa. Enkä sitten tee mitään, vaikka varmasti ehtisin. Ajatuksissani pyörii raskas pyörä, joka kitisee ja kirraa aloittaen aina alusta sen tympeän ajatuksen, jonka juuri sain päätökseen. Pohdin, eikö tee ole opettanut minulle mitään. Hölmö typerys.

Jos vain istuisin odottamaan veden lämpenemistä, kuten ennen. En laittaisi samalla tiskejä tai teen hautuessa käynnistelisi pyykkikonetta. Jos vain katselisin lehtien leijalemista teekannussa, niin tietäisin: Nyt on aika kaataa tee ja maistella. En muistanut edes haistaa, miltä teelehdet tuoksuvat lämmitetyssä pannussa. Onnetonta. Kuin tee opettaa – tässä hetkessä on kaikki.

Yksi Kiinan kärkikymmenikköön kuuluvista teelaaduista ei ansaitse tällaista kohtelua. Kolmas haudutus. Yritän vielä. Tästä kuuluisasta teestä opin jo jotain. Se ei kestä ylihauduttamista ollenkaan, eikä liioin liian kuumaa vettä. Kolme minuuttia 70-asteisessa vedessä on ehdottomasti tarpeeksi. Opin muutakin. Kun kerran on pilannut lehdet hauduttamalla liian pitkään, liian kuumassa vedessä silkasta huolimattomuudesta, kolmas haudutus tuottaa tulokseksi vain mautonta, mutta kitkerää tiskivettä. Siitäs sain. Joku on vuorilta aamukasteessa nämäkin lehdet poiminut, mutta minulla ei riitä viittä minuuttia kärsivällisyyttä, jotta tekisin tämän oikein.

Surkeat viikot opettavat minulle myös sen, että luovuttaminen ja itsensä sättiminen vievät minut yhä sitkeämmin nitkuttavien hammasrattaiden pyöriteltäväksi. Siitä ei seuraa mitään rakentavaa. Niinpä teen mitä täytyy ja aloitain tutustumisen Mao Jianiin alusta. Kattila levylle. Teelehdet lämmitettyyn posliinipannuun, tuoksuvat keväiseltä ruoholta. Vahdin vettä tarkasti ja kun höyry nousee, kaadan veden.

Otan pieniä maistiaisia haudutuksen edetessä. Ei ihan vielä valmista. Nyt. Maistelemaan.

Kaadan teetä ensin pieneen maistelukuppiin ja heti perään loput isompaan motiin talteen. Yllätys on, että pienen kupin tee on juuri sopivasti hautunutta, mutta isompi moti on mennyt jo yli! Tämä on erityisen herkkää teetä.

Sitä se on myös maultaan. Tämä on jo tuttua kiinalaista teeperinnettä. Haurasta kuin Tian Mu, tyylikästä kuin Lu Shan Yun Wu ja aavistus hedelmän herkullisuutta, kuin Longjing:ssa. Vastaleikattuun ruohoon viittaava kirkas pohjavire ja yllättäen vähän kerman häivettä. Pienestä kupillisesta on löydettävä tarkoitus tähän päivään, muuten luulen vain ajelehtivani. Vaikka siinä olisi eniten totuutta, päätän että virrassa on oltava vähän twistiä ja annan synkälle pyörälleni anteeksi. Sataa taas lunta.

Read Full Post »

Older Posts »