Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Valkoinen Leijona’ Category

Välillä elämä heittää eteen haasteita, joiden edessä tekisi mieli kiukutella kuin kolmivuotias: en tahdo, en jaksa! Silloin ei puhuta vakavista asioista, jotka suistavat turvallisuudentunteesta, vaan tympeistä, jäytävistä, itsetuntoa ja energiaa riipivistä tilanteista.

En ole juonut teetä.

Enkä juo.

Mikä lie on Leijonan kutsuhuuto, olen miettinyt iltaisin, kun hengitys kipuaa rintakehän paikkeille ja nitkuttaa siinä kuin ruostunut hammasratas. Ehkä Leijona on tullut tai ei, mutta olen haronut kädellä ilmaa, kuin kokeillen sen karheaa harjaa.

Teeblogin kirjoittaminen tuottaa hankaluutta, kun ajatus pakenee teestä määrätietoisesti ja hylkien. Kaipaisin teen lohduketta, kun niin monet kerrat olen teekupillisella saanut haalittua kokoon epäilevät, vapisevat ajatukset. Mutta ei. Täysstoppi.

Eikä kahviakaan, tietenkään. Vaikka kahvista ei tarvitse puhuakaan, huolimatta siitä, että teeblogi yskii.

Arvon ystävät, en tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Ehkä kuukauden tai kuusi. Mitä siis ehdotatte?

Mitä ehdottaisit sinä Valkoinen? Valkoinen Leijona haistaa taas ilmasta, että muutoksia on tulossa. Ja minäkin, jo nauran, sillä tätähän tämä on ja on ollut ja nyt se vastaa alkaakin. Muutosten muutos. Pelkoa ja intoa.

Kuinka toivoisimme, että elämän muutokset lipuisivat ulottuville kuin kypsät hedelmät, joihin vain tartumme oikealla hetkellä ja haukkaamme herkutellen. Kuitenkin, kai aina, isot muutokset tulevat epätäydellisinä, testaten kantokykyämme ja muutosvastarintaa. Ja kun olin mielikuvissani tehnyt suunnitelmat ja ajatellut, että askelmerkkien mukaanhan tässä mennään, kun olen kerran itseni herra, niin eikös vain vaikeuskerrointa lisätä ja oikein mässäillä kaiken maailman pikku esteillä.

Sellaisina hetkinä tekisi mieli tivata Valkoiselta Leijonalta, miksi se on niin – – niin – – mielikuvitusta! Tekisi mieli huutaa ilmoille, että kuka kumma täällä oikein huvittelee minun kustannuksellani. Mutta ilmat ovat melko tyhjät. Ei ole ketään. Asioita vain tapahtuu. Jos uskoisin kohtaloon, tietäisin, että se tapahtuu, minkä pitää tapahtua. Nyt päätin olla uskomatta, koska tästä Kohtalosta en tykkää sitten yhtään.

Taitaa kuitenkin olla niin, että jos joku kutoo näitä seittejä, se on yhtä arvoituksellinen kuin Leijonani. Ilmestyy ja katoaa, miten milloinkin, enkä koskaan oikein tiedä, olinko se minä vai joku kömpelö kuvajainen kaikkeudesta.

Parasta kai mielummin huutaa: Try me! Säilyypä ne vähäisetkään arvokkuuden rippeet.

Mainokset

Read Full Post »

Niin yllättäin, tällaisena aurinkoisena kevätaamuna, jonkun sadan kilometrin päässä kotoa, tämän elämänvaiheen opetus kirkastui minulle. Se ei tapahtunut hetken oivalluksena, niin kuin usein oivalluksilla on ollut tapana, vaan makustellen ja tunnustellen niin kuin lähestytään heikkoa jäätä. Enkä sano, että se olisi helpotus, sillä oivallus sinänsä ei vapauta ponnisteluista. Ehkä sentään tuo lempeyttä. Kuinka muuten tähän tilaan voisi suhtautua kuin lempeydellä, mietin, kun otan joogan vaikeimman asennon: selinmakuun ilman ponnisteluja. Kun opettelen luottamaan, että lattia kantaa painoni.

Kuten kirjoittaja Pinon päällimmäinen -blogissa kauniisti toteaa, elämänvaiheisiin liittyy usein tietty tee. Se, joka lohduttaa, jäntevöittää tai maadottaa. Ehkä varkain omaksun tuon ajatuksen kun tiedän täysin tarkkaan, minkä teen puoleen kääntyä. No, tiedätte kyllä, ikään kuin puskeakseni itseni opetuksen rajoille. Valmistan ginsengillä maustettua oolongia.

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Tee vaatii kokeilevaa lähestymistä ja kärsivällisyyttä. Voi tehdä lukuisia haudutuksia ja seurata kun ginseng-pölyn alla teelehdet kasvavat ja aukeavat vähitellen. Taiwanilainen vuoristotee ”Lan Gui Ren” luovuttaa makunsa asteittain. Joskus tee maustetaan ginsengin lisäksi lakritsijuurella ja juomani maku ainakin viittaa siihen. Pikaisella perehtymisellä huomaan että Lan Gui Ren:iin liittyy monenlaista hämärää ja harhaanjohtavaa, niin kuin usein tunnettujen teenimikkeiden ympärillä asia on. En taida jaksaa siitä mieltäni pahoittaa, vaan keskityn opetukseeni.

Ensimmäiset pari haudutusta ovat parhaat, kun palloiksi pyöriteltyjen teelehtien pinnasta irtoaa pirteä, voimakas ginsengin maku. Teelehdet aukeavat kerta kerralla enemmän ja huomaan, että maku tummenee. Kun oolong-teen maku hiipii esiin, sille ei enää jää paljoa annettavaa. Oolong tässä pohjalla, melko vihreää, mutta paahteista, liekö kovinkaan laatutavaraa?

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Ginseng Oolong vaatii aikaa. Tuntikin saattaa kulua haudutusten välissä ja jotenkin tuntuisi siltä, että kun teelehdet ehtivät hieman kuivua, ne seuraavalla haudutuksella pirskahtelevat taas entistä iloisemmin mausteilleen. Juoman makeansuolainen jälkimaku jää kurkunpäähän lepäämään pitkäksi aikaa ja houkuttelee koko tietoisuutta niin hunajaisesti puolelleen, että varon juomasta sitä liian nopeasti. Sulo voisi pian kääntyä äitelyydeksi.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Sitten kun lopulta nousen joogamatolta seisomaan, koetan olla huojumatta, vaikka olenkin harjoituksessa taipunut puolelle ja toiselle. Koetan olla keskipisteessäni, tuntea juuret jaloissa. Ginsengistä haetaan elinvoimaa. Juurta on paljon kliinisestikin tutkittu. Ajatellaan, että se kohottaa henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Mietin sitten, mitä minä haluaisin suorittaa. Ja jospa suoritus ei kestäisi niin pitkään, olisi jo korjuun aika.

Koetan tutkia tätä kärsivällisyyden puutetta itsessäni. Totean, että jos osaankin jo teen valmistaa oikein pannunlämmityksineen, haudutuslämpötiloineen ja kupinvalintoineen, moni muu käsikirjoitus on mielessäni liian usein loppukohtauksessa. Kun Iso Valkoinen katsoo minua, löydettyään minut matoltani, näen sen kysyvän, enkö vieläkään opi teestä mitään. Sen silmien laiska liike kertoo minulle sen tietävän, että eniten hukassa tuo ihminen on juuri tässä, omalla paikallaan.

No, se opetus siis?

Read Full Post »

Pinnan alla pulppuaa taukoamatta. Linnunpesää muistuttavasta puer-kakusta haudutettu tee höyryää kupissa. Pysytellään siis tummassa teessä vielä. Pesä hajoaa kannussa vähitellen haudutusten myötä pieneksi silpuksi.

Puer tuocha, pieni puer-kakku kääreessään.

Puer tuocha, pieni puer-kakku kääreessään

Tummaakin tummempaa

Tummaakin tummempaa

Tämä toinen pesä on sitä vastoin vasta silpuista rakentumassa. Valkoisen Leijonan pesä. Kun kolme pitkää vuotta sitten aloitin projektin, luulin, että arkkitehti se vain piirtää ja kohta ovat seinät pystyssä. Nyt näen selvemmin. Leijonan pesäkolo rakentuu pienistä osista. Vihjeitä putkahtelee esiin tuon tuosta, viime aikoina niihin on alkanut tulla juonta. Valkoisen Leijonan huone on laajenemassa, mutta näkymät ovat niin sumussa vielä, etten tohdi niitä edes ääneen sanoa. Näyttää siltä, että teelehdet nappasi tuuli ja ripotteli ne maisemaan. Minä teen kädelläni suurta kaarta kehoni yli, siitä syntyvät rajani.

Olen käynyt Ison Valkoisen kanssa kiertelevää, kaartelevaa vuoropuhelua. Se on rytmiltään verkkaista. Minä kysyn, Leijona vastaa kun herää. Leijona kysyy, minä jään miettimään ja ymmärrän myöhemmin. Kissaeläimen pehmeän letkeässä liikkeessä on yksi vastaus, sen elämänfilosofiassa piilee toinen. Aavistan, että tieni ottaa vielä aikaa, nyt vasta hahmotellaan kulkureittejä.

Haudutan toista kaatoa kolme sekuntia. Siitä tulee melkein mustaa. Makukin ehtii kuppiin. Se on makean puerin maku, hunajainen tunne kielellä, tuoksussa vaniljaa. Onneksi makuhermot valloittaa pian tuttu nahan ja hevostallin varjo. Puer on elementissään, ottamassa oman tilansa ilmassa höyryävällä tuoksullaan, niin kuin vain puer voi. Tee on tumma kuin syysyö. Mitään ei ole liikaa, kokemus on täysi. Sen kumu rintakehässä opettaa rohkeutta.

Värisävyt näkyvät kauniisti lasisesta astiasta

Värisävyt näkyvät kauniisti lasisesta astiasta

Leijona näkee, että nyt punotaan alkulähteitä astinlaudaksi. Tässä tehdään elämäntarinasta kokonainen, kun yksi asia johtaa toiseen ja aarrekartta piirtää itsensä kuin se olisi vahinko. Eihän kukaan silloin raaski protestoida. Leijona ei kuohahda, vaikka sanon: Nyt näyttävät leveysasteet siltä, että pesän keskelle tuleekin ihminen, ei tee. Leijona nyökkää ja höristää toista korvaansa.

Hyvä puer vaatii kypsymisaikansa. Se saa levätä vuosia tai vuosikymmeniä, ennen kuin se valmistellaan kääreestään käyttöön.

Vastustamaton herkku

Vastustamaton herkku

Villi luonto on päämääränäni, se näkyy jo kiikareissa. Nämä valmiiksi lokeroidut elämän tuotepaketit tekisivät minusta lopun hetkessä. Tee on elämän eliksiiriä ja elvyttää niin kuin hidas liike joogassa. Tee on oppaana, Leijona on mentorina. Tällaisen parivaljakon opastamana ei harha-askelkaan ole ollut hukka-askel. Joten silmät kiinni ja katsotaan: Mitä on silmien takana.

Kulhon muotoon puristetut teelehdet

Kulhon muotoon puristetut teelehdet

Read Full Post »

Hyökynä tulee taas niitä oloja, jotka johtavat mielikuviin pesästä, Valkoisesta Leijonasta ja teestä. Tai ei ehkä niinkään teestä, vaan visiosta, ideasta ja tavoitteesta. Liian myöhään tai liian aikaisin, en osaa valita, mutta NYT on väärä hetki. Kunpa jaksaisi Iso Valkoinen olla kärsivällinen. Tämä ei ollutkaan vuoden projekti ja saapa nähdä: pelkkä pakopaikka todellisuudesta vaiko jonain päivänä osa sitä.

Selätän yhden asian kerrallaan näillä löytöretkilläni. Siinä kai syy, miksi matka tuntuu kestävän niin kauan. Suunnanmuutokset ovat osa tarinaa, mutta tekevät kaikesta hajanaista. No niin. En ole tiimipelaaja. Se iski päähäni, kuin olisi ollut uutinen, vaikka tarkemmin ajateltuna mikään ei ole muuttunut. Kyllä kai osaan tiimityön, en vain nauti siitä. Tällä nimenomaisella oivalluksella on mitä suurimmassa määrin tekemistä Valkoisen Leijonan kanssa. Näin kun tajusin, alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Yksi oivallus ja muiden ihmisten vihjeet ja kommentit alkavat järjestäytyä ajatuksissani loogiseksi verkoksi, vaan liian kirkkaaksi vielä ajatella.

Ongelma on nyt ja aina ollut, että olen jumiutunut tähän kuvitelmaani siitä, mikä minun tehtäväni on. Se saa minut voimaan pahoin. Niin ollen pelkään pysähtyä, vaikka tiedän, että on aika päästää irti. En ole se, mitä luulin. Valkoinen Leijona on mentorini. Minä olen Valkoinen Leijona. Nyt täytyy vain nähdä sinne asti ja löytää tie savannille.

Pelkurin ja kontrollifriikin suruna on se, että ei osaa päästää irti. En ole suotta valinnut leijonaa mentorikseni. Vaikka leijonat ovat koko elämäni kulkeneet matkassani, ymmärrän vasta nyt, miksi. Jos minä en pysty johonkin, leijona pystyy. Pystyy etenkin tämä Leijona, koska se on harvinaisuus lajissaan valkoisessa turkissaan.

Kaikki lähtee siis alusta. Ensimmäinen askel tarkoittaa luopumisen prosessia, surutyötä siitä, mikä olisin voinut olla, vaan en ole. Tähän minusta ei ole, kohtaamaan vaikeuksia, surua ja ihmismielen haurautta päivästä toiseen. Mietin pitkään, voiko sitä sanoa ääneen. Tunnen mielessäni valtavat kourat, jotka puristuvat sen illuusion ympärille, haluavat pitää siitä kiinni, eivät anna lupaa myöntää, että tämä ei ole totta. Ne kourat puristavat takaraivossani ja minä voin nähdä, ettei niissä ole enää elämää.

Katsokaa, kuinka valtavaksi puristettu pu’er paisuu, kun sitä aikansa työstää.
puristettu pu'er

Read Full Post »

Arvovaltainen talon vartija

Read Full Post »

Kuuntelen Sibeliuksen viulukonserttoa, jos sen avulla saisin päätäni järjestykseen. Se on tuttu ja tunnen, miten melodia jatkuu. Musiikin avulla on helppo jäsentää omia tunteita ja tuntea niitä tunnelmia, joista ei muutoin olisi saanut kiinni. Viimeiset viikot ovat olleet yhtä mylläkkää ja mietin, mihin hengähdyshetket ovat kadonneet. Nyt on vihdoinkin päivä aikaa ja voin keskittyä kirjoittamiseenkin. On upeaa katsoa, kuinka korkeat männyt ikkunani takana kumartavat myrskytuulen voimasta. Jos hetkeksi unohtaisin raskaat ajatukset ja keskittyisin elämän pieniin yksityiskohtiin, mitättömiin, mutta mielenkiintoisiin yhtä kaikki. Jos maistelisin teetä.

Minulla on kahta yunnanilaista vihreää teetä, kaimoja melkeinpä: Jade spiral ja Jade rings. Ensimmäiseksi selviää, että teepussin kyljessä lukeva Jade spiral on harhaanjohtava ja vie minut väärille jäljille. Jade spiralia kutsutaan myös nimellä Pi luo chun, tiedän että tämä ei ole sitä. Ulkonäkö on aivan toinen. Tässä kuva:

Jade pillar

Selviää ettei teeni ei olekaan Jade spiralia vaan kuvaus sopii paremmin Jade pillar:in. Teetuoksufriikki kun olen, pitää teelehtiä taas tuoksutella esilämmitetyssä lasipannussa. Ihana tuoksu, voisipa sitä vetää keuhoista varpaisiin saakka. Jade pillar luokitellaan joskus valkoiseksi teeksi, vaikka oikeastaan se on vihreää. Teelehdet ovat kuitenkin niitä vaaleita, keväällä poimittuja, nuoria lehtiä, kuten Jade ring -laadunkin. Kookkaita ne silti ovat molemmissa laaduissa, sillä Jade ring ja Jade pillar tuotetaan isolehtisestä teepensaan variaatiosta, uskoakseni Simaon kunnasta. Kuvastakin näkee, että pillarin lehdet on käsin rullattu pilarin muotoon. Sitten ne kuivataan pannulla.

Tee on hyvin hennon keltaista ja maku jotenkin lasimainen ja särkyvä. Siinä on pistävä ylävire, mutta ei samoin kuin vaikka senchoissa. Tutulla jademaisella tavalla pillarissa on varovainen, hiipivän kukkainen luonne, joka vasta hörppäyksen jälkeen vahvistuu lämmittämään koko ylävartaloa. Ehkäpä siksi, että tänään juuri toivoin sitä ja siihen olivat aistit herkistyneet. Että Veisipä tee nyt mennessään, en halua ajatella muuta. On varmaankin hyvin epäkorrektia verrata tätä teetä viskiin, mutta samanlaisen tunteen se jättää kumahtelemaan rintakehään. Puhuvat Qi:stä. Tämä rauhoittaa ja tuuli humisee puissa. En haluaisi olla missään muualla. Nautin teestäni yksin.

Jade pillar, auenneet pilarit

Jade ring on myös hento ja häilyvä. Molemmissa teelehdissä on tämä herkullinen, makea tuoksu, joka aina tuo minulle mieleen äidin valmistamassa marjamehua. Mehustuksen tuoksu levisi ympäri taloa. Ringsin maku on vielä haaveilevampi ja miedompi kuin pillarin. Kun ottaa teetä suuhun oikein ison hörppäyksen ja nielaisee nopeasti, mausta saa kiinni. Jälkimaussa on jotain yrttistä, vaikka persiljaa! Nämä jade-teet ovat lopultakin hyvin samankaltaisia, hyvin mietoja ja kristallisia, toinen ehkä hieman kukkaisempi, toinen yrttisempi. Vai kuvittelenko vain? Näiden kiinalasten hinostuneen hentojen teelaatujen kanssa saa olla tarkkana, oma mielentila ja tunnelmat vaikuttavat siihen, millaisia makuja niistä löydän.

Jade ring

Jade ring, auenneet lehdet

Huomaan, että tästä Valkoinen Leijona pitää, teen maistelusta, hetken pyhittämisestä teelle. Se kurahtelee tyytyväisenä, kun vain tutkin teetä, yritän päästä selville sen luonteesta ja unohdan kaiken muun. Silloin Iso Valkoinen venyttelee ulos nurkastaan, tassuttelee olkani taakse ja pälyilee tietokoneen ruutua. Sinä pidät tästä, tiedän, mutta entä kysymys, jonka aioin esittää kun heräät. Onko se meidän juttumme: tee tekosyynä, tilan luojana, avaamassa mahdollisuuksia toisenlaiseen vuorovaikutukseen, joka ei ollenkaan ole vielä sukeltanut teehen? Märät männynoksat tuijottavat sisälle ja odottavat. Leijona ei puhu.

Read Full Post »

On leijonan kuukausi, elokuu. Leijonani kunniaksi haudutan valkoista pu’eria. Tämä on viisi vuotta vanhaa teetä, Leijonani on vielä vanhempi. Olisiko sentään kymmentä vuotta? Minulle se kuitenkin alkoi näyttäytyä vasta vuosi sitten.

Elokuussa on jotain erityistä ja arvaamatonta, kohtalokastakin. Syksyn hennot merkit enteilevät väistämätöntä pimeyttä ja kylmyyttä. Koko talvi olisi Valkoisen Leijonan selvittävä ja odotettava kärsivällisesti. Kuinka monta talvea vielä? Se ei ole tottunut odottamaan ja hyväksymään sijaansa varjoissa. Ei tuolla harjalla varjoissa piilotellakaan. Kyse ei ole kuitenkaan hylkäämisestä, vaikka siltä saattaa näyttääkin. Asiat ovat paljon monimutkaisempia. Yritän selittää Leijonalle.

Pesänrakennus vaatii rakennustarvikkeita, materiaa, hyvän sijainnin ja tukevan kalliopohjan. Olin kesän savannilla, tutkailin rakenteita ja ehdotelmia, otin näkökulmia, touhusin, heittelin ideoita Valkoiselle Leijonalle ja heräsin taas eloon omassa ympäristössäni. Sitten huomasin, että tällä en saa mitenkään katettua materiaalitarvetta pesänrakennukseen. Oli pakko hypätä pois ja seurata unelmaa tekemällä jotain täysin muuta. Perustin selviytymisrahaston tälle upealle, harvinaiselle eläinlajille. Emme kumpikaan jaksaisi ja malttaisi odottaa rahaston täyttymistä. Minä haluaisin suojella jo konkreettisesti, Leijona haluaisi leyhytellä harjaansa julkisesti ja patsastella kallionkielekkeellään. Niin no, leijonia molemmat. Tyypillistä?

Ei ole helppoa olla vaatimaton, jos kantaa mielessään suurta missiota. Pieni lohtu on kuitenkin valkoinen pu’er, jota sain elokuun kunniaksi maisteluannoksen. Tämän teen tuoksu on jotain aivan erityistä kaikkeen aikaisempaan verrattuna: voimakas ja jos mahdollista, kirpeä ja makea yhtä aikaa. Kuin punaviinimarjat. Taas nuo marjat. No, elokuu. Poimin sentään mustikoita. Pu’erin makukin on mieleenpainuva, se on kaukana tumman pu’erin lämmöstä ja maanläheisyydestä. Tämä iskee suoraan korkeimpaan oktaaviin. TIDING! Haudutan sen oikein vahvaksi. Täyttä tavaraa, Leijonakin hyörii ympärillä ja yrittää tunkea valtavaa kuonoansa kuppiin. ÄYH, se aivastaa. Kahteen kertaan haudutetut teelehdet tuoksahtavat juuri maasta poimituille punajuurille – taas uusi aspekti.

Valkoinen pu’er on tietyllä tavalla teelaatujen aatelia. Pu’er yleensäkin on monien teenjuojien herkkua, valkoisena siinä on vielä lisäarvoa. Siitäkin tietysti voi olla montaa mieltä. Valkoista pu’eria on markkinakäytössä ollut vasta 2000-luvulta, joten sen iättämisestä ja maun muuttumisesta ei ole vielä vankkaa kokemusta. Maku on ihan eri tavalla hento kuin perinteisemmässä pu’erissa, kestääkö maku vuosikausien säilömistä? Toisaalta valkoiseen pu’eriin käytetään teekasvin arvokkaimpia osia, valkoisia nuppusilmuja, jotka tietysti poimitaan käsin. Nuput kerätään keväällä, joten valkoista pu’eria voidaan tuottaa vain rajallinen määrä. Valkoinen pu’er käy läpi samanlaisen hapettumisen ja käymisreaktion kuin perinteinenkin pu’er. Silti sen luonne vaikuttaa olevan hyvin omanlaisensa. Haudutusten edetessä siitä paljastuu maanläheisempiä puolia kipakkuuden rinnalle.

Tätä teetä voi hauduttaa uudelleen ja uudelleen, niin paljon, että jossain vaiheessa raja kerta kaikkiaan tulee vastaan. Haudutukset ovat lyhyitä ja vesi lähes kiehumispisteessä. Jossain vaiheessa makuun tulee mukaan jotain hiekkamaista ja kuivaa. Pu’erit pitäisi aina huuhtoa siten, että ensimmäinen nopea haudutus kaadetaan pois. Vuosia seisoneeseen pu’eriin on voinut kertyä pölyä. Minä join kyllä ensimmäisen ”huuhteluvedenkin”, en hennonnut heittää sitä pois. Tämä kuiva tunne suussa lienee silti teelle luonteenomaista. Toisessa haudutuksessa maku alkoi tosissaan kirkastua, mutta kolmanteen se oli jo pehmentynyt. Mitä ihanaa tutkiskelua! En lakkaa koskaan ihmettelemästä: koko maailma teekupissa. Opettelu, suunnittelu ja Leijonan lepyttely jatkuu, vaikka nyt ollaankin taas kaukana kotoa.

Read Full Post »

Older Posts »