Hiivin kohti teetä

Nyt tarvitsisin teetä enemmän kuin koskaan. Hermostun helposti ja väsyn helpommin. Teen tuomien hengähdystaukojen poissaolo korventaa sielua. En osaa pysähtyä ilman teetä. Sitten käy niin, että olen pysähdyksissä koko ajan. Blogikin heijastaa tätä.

Olen jo pohtinut, miten blogilleni käy. On sääli, ettei mitään kirjoitettavaa ole ollut. Teeblogia on mahdoton päivittää, jos teen kanssa ei ole missään tekemisissä. Olen miettinyt, olisiko parempi sulkea koko blogi. Ehdinkö enää kirjoittaakaan? En ole kuitenkaan periksiantavaa sorttia. En haluaisi päätyä yhdeksi niistä suomalaisista teeblogeista, jotka ovat hiljentyneet tai kadonneet. Olen kirjoittanut blogiani jo neljä vuotta. Meitä teestä bloggaavia, varsinkin maustamattomista laaduista kirjoittavia, on niin vähän. Mielelläni olisin osa hieman vilkkaampaa yhteisöä. Mutta niin lienee asia, että vaikka teestä onkin viime vuosina tullut yhä mediaystävällisempi aihe ja hyvän teen arvostajien määrä on kasvanut, harva kuitenkaan kokee omakseen teelle omistautumisen. Tee ei liikuta massoja. Toisaalta, suomenkielistä tietoa teestä on vaikea löytää ja englanninkielinen informaatio on usein keskenään ristiriitaista. Teehen perehtyessä voi kokea paljon turhauttavia hetkiä. Teeblogin pitäminen vaatii sinniä ja nöyryyttä hyväksyä oma tietämättömyys.

Valkoisen Leijonan pesässä on jo valoa tunnelin päässä. Tuumimme Leijonani kanssa, riittääkö se. Olen jo juonut teetäkin, vaikka en mitään valtavia määriä. Jostain syystä aloitin maustetusta pussiteestä. Se tuntui helpoimmin lähestyttävältä. Olen juonut kupillisen silloin tällöin, lähinnä kylästellessä tai kahvipöydässä. Nyt valmistin ensimmäisen kerran itselleni teetä kamjovessa. Viime viikolla nimittäin siirryin jo pussiteestä pallosihdattuun teehen. En ole kuitenkaan vielä päässyt ihan teelehden autenttisimpaan muotoon. Kupissani on tummaa darjeelingia. Vihreät teet jäävät puolittain juomatta. Ehkä kuukauden, parin päästä uskaltaudun jo vihreän suuntaan. Ei tästä teenjuonnista vielä bloggauksen aihetta saa kehiteltyä. Kuka olisi arvannut, että teetaukoni hujahtaa lähes yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Säälin ystäviäni, mitä he nyt laittavat minulle joululahjaksi, jos kaikki muut ideat on jo käytetty.

Vaan luulen: joulusta en selviä juomatta teetä. Mikä muu kokoaisi perheen niin rauhallisesti yhteen? Tai ehkä nyt onkin se joku muu. Se, joka vetää vertoja jopa teelle. Mahtaakohan Iso Valkoinen olla mustasukkainen?

Advertisement

Read Full Post »

Koditon on teemaster

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Read Full Post »

Try me!

Välillä elämä heittää eteen haasteita, joiden edessä tekisi mieli kiukutella kuin kolmivuotias: en tahdo, en jaksa! Silloin ei puhuta vakavista asioista, jotka suistavat turvallisuudentunteesta, vaan tympeistä, jäytävistä, itsetuntoa ja energiaa riipivistä tilanteista.

En ole juonut teetä.

Enkä juo.

Mikä lie on Leijonan kutsuhuuto, olen miettinyt iltaisin, kun hengitys kipuaa rintakehän paikkeille ja nitkuttaa siinä kuin ruostunut hammasratas. Ehkä Leijona on tullut tai ei, mutta olen haronut kädellä ilmaa, kuin kokeillen sen karheaa harjaa.

Teeblogin kirjoittaminen tuottaa hankaluutta, kun ajatus pakenee teestä määrätietoisesti ja hylkien. Kaipaisin teen lohduketta, kun niin monet kerrat olen teekupillisella saanut haalittua kokoon epäilevät, vapisevat ajatukset. Mutta ei. Täysstoppi.

Eikä kahviakaan, tietenkään. Vaikka kahvista ei tarvitse puhuakaan, huolimatta siitä, että teeblogi yskii.

Arvon ystävät, en tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Ehkä kuukauden tai kuusi. Mitä siis ehdotatte?

Mitä ehdottaisit sinä Valkoinen? Valkoinen Leijona haistaa taas ilmasta, että muutoksia on tulossa. Ja minäkin, jo nauran, sillä tätähän tämä on ja on ollut ja nyt se vastaa alkaakin. Muutosten muutos. Pelkoa ja intoa.

Kuinka toivoisimme, että elämän muutokset lipuisivat ulottuville kuin kypsät hedelmät, joihin vain tartumme oikealla hetkellä ja haukkaamme herkutellen. Kuitenkin, kai aina, isot muutokset tulevat epätäydellisinä, testaten kantokykyämme ja muutosvastarintaa. Ja kun olin mielikuvissani tehnyt suunnitelmat ja ajatellut, että askelmerkkien mukaanhan tässä mennään, kun olen kerran itseni herra, niin eikös vain vaikeuskerrointa lisätä ja oikein mässäillä kaiken maailman pikku esteillä.

Sellaisina hetkinä tekisi mieli tivata Valkoiselta Leijonalta, miksi se on niin – – niin – – mielikuvitusta! Tekisi mieli huutaa ilmoille, että kuka kumma täällä oikein huvittelee minun kustannuksellani. Mutta ilmat ovat melko tyhjät. Ei ole ketään. Asioita vain tapahtuu. Jos uskoisin kohtaloon, tietäisin, että se tapahtuu, minkä pitää tapahtua. Nyt päätin olla uskomatta, koska tästä Kohtalosta en tykkää sitten yhtään.

Taitaa kuitenkin olla niin, että jos joku kutoo näitä seittejä, se on yhtä arvoituksellinen kuin Leijonani. Ilmestyy ja katoaa, miten milloinkin, enkä koskaan oikein tiedä, olinko se minä vai joku kömpelö kuvajainen kaikkeudesta.

Parasta kai mielummin huutaa: Try me! Säilyypä ne vähäisetkään arvokkuuden rippeet.

Read Full Post »

Savanni on litteä, hailakankeltainen ja kuiva

Teekriisini jatkuu. Pystyn silti vielä juomaan sitä. Olen vähän hukassa sen suhteen, millä tavalla teetäni haluankaan juoda. Yritin uudelleen valmistaa kiinalaista White Monkey:a (Bai Houzi), edellisellä kerralla sain aikaiseksi vain tunkkaisen makuista teetä. Tiesin, että White Monkey:sta on paljon parempaan. Päätin, että lienee aika pestä teekannu. Älkää ottako mallia minusta. Tee pitäisi aina valmistaa puhtaaseen astiaan. Teoriassa. Tällä kertaa vaihdoin myös teemukini ohutreunaiseen maistelukuppiin ja vähensin veden lämpötilaa. Lopputulos on parempi, mutta hedelmäisyys vielä puuttuu.

Pussillisessani White Monkey:a lukee sen tulevan Jiangxin maakunnasta, useimmiten ja alun perin White Monkey näyttäisi kuitenkin olevan fujianilaista teetä. Teelehdet leijuvat suurina ja levänvihreinä lasisessa kannussani. Ne ovat osittain melko silppuna, mutta siellä täällä erottaa kahden tai kolmen lehden nyppäisyjä, joissa nupullaan oleva kärkisilmu on mukana. Pidän siitä, että voin tutkia märkiä lehtiä, nähdä niissä lehtiruodot ja huomata edelleen teelehden nahkean pinnan, vaikka lehdet on kuivattu, pakattu ja kuljetettu maailman ääriin. Kuin ne heräisivät henkiin kastuessaan. Kuivana valkoinen nukka näkyy selvästi, tee on isolehtistä ja kierretty kiharaiseen muotoon.

Vaikka tee onkin vihreää, se muistuttaa hieman monia valkoisia pehmeällä maullaan. Teepussin tuoksu toi mieleeni vadelman ja kun lehdet lisäsi lämmitettyyn kannuun, tuoksu syventyikin yhtäkkiä herukkapensaaksi. Maussa se marjamainen aavistus jäi häipyväksi taka-alalle. Yritän vielä sitkeästi saada sen esiin muuttamalla haudutustapaa. Olen maistanut sen herkullisen ja makean vivahteen joskus White Monkey:ssa ja aion sen vielä löytää. Nyt kun juon toista haudutusta, tee maistuu enemmän paahteiselle ja pyöreälle Pai Mu Tanin tapaan. On se silti kevyempi ja kukkaisempi, rehellisellä tavalla kiinalaiseen vihreän teen perinteeseen nojaava maku.

Tässä kun nyt analysoin kuppostani, kuten asiaan kuuluu, kiertelen ja kaartelen samalla sitä, mitä olin aikeissa sanoa. Valkoinen Leijona ei pidä niistä ajatuksistani ja sen kanssa on vaikea antautua väittelyyn, siksi puhun arkaillen. Mietin tätä savanni-juttua. Miksi ihmeessä minun piti lähteä savannia tutkimaan, kun olisin voinut tutkia Linnunrataamme tai syvämeren kaloja? Valkoinen Leijona on aiheestakin huolissaan. Savannin tutkimisessa on kuitenkin lähtökohtia, joita en voi sivuuttaa. Viimeisen parin viikon aikana minulle on jollain tavalla kirkastunut tämä Villin Luonnon todellinen luonne. Jos totta puhun, olen aika yllättynytkin. Kuinka tämä näin päin kääntyi?

Muistatteko, kun ihan alkuun shakaali kuiskasi puun takaa: ”Lainsuojattomia”, pelotellakseen tietenkin. Lainsuojattomia Villissä Luonnossa, se on totuus, sitä en kiistä. Vähitellen olen kuitenkin alkanut nähdä, että ne Lait, joiden ulottumattomiin savannilla joutuisin, ovat lakeja, joiden ulottumattomiin haluankin joutua. Näitä lakeja ei ole kirjoitettu mihinkään, ne luikertelevat ikävästi esiin, nousevat muureiksi, muuttuvat piiskoiksi ja tallovat yli. Vaikka ne ovat mielivaltaisia, irrationaalisia ja narsistisia, niiden hylkääminen leimaa etsiskelijän sairaaksi. Voi kuinka haluaisin osoittaa, että nämä lait ovat kasvaneet kieroon ja niistä irtisanoutuminen on terveen tutkimusmatkailijan hyve. Vaan ei. Heitetään krokotiileille.

Nyt kun olen joutunut pakosta niiden lakien kanssa vastakkain, olen huomannut, etten mitenkään haluaisi sitoutua niihin. Kiemurtelen ja juoksen karkuun. Muistutan varmasti kissaani, kun sille puetaan valjaita. Se viskelee päätään, näyttää kulmiensa alla hyvin närkästyneeltä, peruuttaa minkä ehtii ja lopulta jymähtää pieneksi painavaksi möntiksi lattialle: tästä en kyllä liiku mihinkään. Nyt joudun pakostakin valjaisiin. Silti mieli juoksee jo avarassa maisemassa.

Mutta että savannille… Kun olisin kuitenkin voinut lähteä Huippuvuorillekin. No jaa, mitäpä sitä ei oman Leijonansa vuoksi tekisi.

Read Full Post »

Voi Leijonani, kuinka sinun käy?

Valtava pannullinen pueria. Maistelen tummanpunaista juomaa ja sen turpeisen maan tuoksu kuljettaa minut savannille paksukaarnaisen puun alle, jossa Leijona makaa. Taivas on kuin teeni, auringonlaskusta palavan punainen. Valkoinen Leijona on painanut raskaan päänsä tassujensa varaan. Sen turkki on lämmin, mutta kuono kuiva. Kaadan mukiini lisää pueria, taas kaarnan tuoksu ja höyryävä savanni. On tapahtunut niin paljon. Mistä alkaisin?

Leijonani on aina ollut rehellinen. Jo alkaessani tähän se sanoi, ettei projekti tule olemaan helppo. Olin tehnyt valtavan pohjapiirustuksen, kuin aarrekartan. Niitä lapsena tehtiin. Värjättiin vesivärillä paperin reunat vanhentuneen keltaisiksi, piirrettiin pääkalloluolia ja ansoja ja palmujen kätköihin merkattiin suuri punainen rasti: aarrekätkö. Olin piirtänyt tätä karttaa huolella, värittänyt kookospähkinätkin palmujen oksiin ja sijoittanut delfiinit hyppimään lahdenpoukamaan. Valkoinen Leijona seisoi kalliollaan komeampana kuin koskaan. (Vaikka en osaa piirtää sitä, osaan kuvitella sen niin kuin Pikku Prinssissä norsun boan sisään.) Maalasin ja väritin ja tein koskien yli siltoja, noin vain, mielikseni. Valkoinen Leijona katsoi omaa kuvaansa ylpeänä. ”Ehkä vähän vielä Suurempi harja?”

Aina en jaksanut edes piirtää. Ajattelin, että se vanhenee itsestään valmiiksi. Joku kimitti hälytysmerkkejä korvaani, mutta en kuunnellut. Kunnes tuli aika istahtaa realismiterapiaan. Ehkä ette ole koskaan olleet realismiterapiatehoistunnossa? Sen sijaan, että siliteltäisiin hohtavan hopeaa turkkia, sukelletaan saman tien biologiseen analyysiin. Katsotaan, onko kynnet leikattu, ovatko ikenet kunnossa, onko turkissa ylimääräisiä asukkeja, puuttuuko dna:sta kromosomi. Joku muistaa, kun Valkoinen Leijona tuupattiin kalliolta lammikkoon. Tämä oli pahempaa. Minä nöyrryin ja taivuin ja huuhtelin unihiekat silmistä. Katsoin aarrekarttaa ja se näytti surkealta. Se oli maalattu ala-asteen vesiväreillä, jotka eivät liukuneet ollenkaan sulavasti sen sijaan, että siihen olisi käytetty oikeita akvarelleja. Niin minä mietin: Miten milloinkaan kuvittelin, että pystyisin lyhyellä matikallani pyrkimään arkkitehdiksi?

Sinä päivänä tulin kotiin ja huusin Leijonaa. Istahdin alas ja odotin, että se olisi jälleen kasvanut jättiläiseksi takanani. Ympärillä oli autiota horisonttiin ja sen taakse. Väsyneenä olen kulkenut monta päivää tälle savannille, josta Hänet löysin. Join pueria liikaa, siitä tulee huono olo. Nyt vain makaamme ja kosteus kertyy ruohonvarsiin. Kumpikaan ei puhu mitään, ei Leijona, enkä minä.

Read Full Post »