Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Koditon on teemaster

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Try me!

Välillä elämä heittää eteen haasteita, joiden edessä tekisi mieli kiukutella kuin kolmivuotias: en tahdo, en jaksa! Silloin ei puhuta vakavista asioista, jotka suistavat turvallisuudentunteesta, vaan tympeistä, jäytävistä, itsetuntoa ja energiaa riipivistä tilanteista.

En ole juonut teetä.

Enkä juo.

Mikä lie on Leijonan kutsuhuuto, olen miettinyt iltaisin, kun hengitys kipuaa rintakehän paikkeille ja nitkuttaa siinä kuin ruostunut hammasratas. Ehkä Leijona on tullut tai ei, mutta olen haronut kädellä ilmaa, kuin kokeillen sen karheaa harjaa.

Teeblogin kirjoittaminen tuottaa hankaluutta, kun ajatus pakenee teestä määrätietoisesti ja hylkien. Kaipaisin teen lohduketta, kun niin monet kerrat olen teekupillisella saanut haalittua kokoon epäilevät, vapisevat ajatukset. Mutta ei. Täysstoppi.

Eikä kahviakaan, tietenkään. Vaikka kahvista ei tarvitse puhuakaan, huolimatta siitä, että teeblogi yskii.

Arvon ystävät, en tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Ehkä kuukauden tai kuusi. Mitä siis ehdotatte?

Mitä ehdottaisit sinä Valkoinen? Valkoinen Leijona haistaa taas ilmasta, että muutoksia on tulossa. Ja minäkin, jo nauran, sillä tätähän tämä on ja on ollut ja nyt se vastaa alkaakin. Muutosten muutos. Pelkoa ja intoa.

Kuinka toivoisimme, että elämän muutokset lipuisivat ulottuville kuin kypsät hedelmät, joihin vain tartumme oikealla hetkellä ja haukkaamme herkutellen. Kuitenkin, kai aina, isot muutokset tulevat epätäydellisinä, testaten kantokykyämme ja muutosvastarintaa. Ja kun olin mielikuvissani tehnyt suunnitelmat ja ajatellut, että askelmerkkien mukaanhan tässä mennään, kun olen kerran itseni herra, niin eikös vain vaikeuskerrointa lisätä ja oikein mässäillä kaiken maailman pikku esteillä.

Sellaisina hetkinä tekisi mieli tivata Valkoiselta Leijonalta, miksi se on niin – – niin – – mielikuvitusta! Tekisi mieli huutaa ilmoille, että kuka kumma täällä oikein huvittelee minun kustannuksellani. Mutta ilmat ovat melko tyhjät. Ei ole ketään. Asioita vain tapahtuu. Jos uskoisin kohtaloon, tietäisin, että se tapahtuu, minkä pitää tapahtua. Nyt päätin olla uskomatta, koska tästä Kohtalosta en tykkää sitten yhtään.

Taitaa kuitenkin olla niin, että jos joku kutoo näitä seittejä, se on yhtä arvoituksellinen kuin Leijonani. Ilmestyy ja katoaa, miten milloinkin, enkä koskaan oikein tiedä, olinko se minä vai joku kömpelö kuvajainen kaikkeudesta.

Parasta kai mielummin huutaa: Try me! Säilyypä ne vähäisetkään arvokkuuden rippeet.

Leijonanpentuja Helsingissä

Kelpo otuksia, vaikka eivät olekaan valkoisia, totesi Iso Leijonani.

Kyllä teen maailma on jännityksessään omaa luokkaansa, ainakin minulle, katsonhan vain alle 12-vuotiaille sallittuja elokuvia. Tämän teen valitsin niin sanotusti villinä korttina myymälässä, jossa omistaja suositteli uutuuttaan. Olin siinä vaiheessa jo tietysti kahminut valtavat pussit milkyä, jasmiinia ja lapsangia. Katsoin ja haistoin tätä uutuutta ja totesin, että melko tummaahan tuo oolong on makuuni, mutta menköön. Näin sitä kolistellaan rajoja, varokaa vaan heikkohermoiset.

Kotona sitten alan haudutella sitä, luottaen nenääni ja silmiini ennen kuin hyökkään tietolähteiden pariin. Makustelen mielessäni: ’china oolong pao chong’. Miksi se vaikuttaa etäisesti tutulta? Lyhyet haudutukset, neuvottiin. Eipä tarvitse kuin kastaa teelehtiä vedessä, kun jo huomaan, että ensivaikutelma meni harhaan. Taas. Mutta kuulkaas, olen kehittynyt. Puoli minuuttia riittää siihen, että myönnän oolongin olevan melkein vihreää, ainakin vihreimmästä päästä oolongien variaatioissa. Mutta katsokaapa äkkiseltään löyhästi rullattujen lehtien väriä, eikö vaikutakin aika paahdetulta?

Pouchongin pitkulaiseksi työstetyt lehdet.

Pouchongin pitkulaiseksi työstetyt lehdet.

Pao chong, ehkä minulle tutummin Pouchong on alunperin taiwanilaista oolongia, minun pussissani on siis kiinalaista serkkua. Originaali taiwanilainen on harvinaista ja arvostettua, enkä muista maistaneeni sitä. Jos törmäät kirjoitusmuotoihin ’pao chung’ tai ’bao zhong’ tai jotain äskeisten kaltaista, olet edelleen tämän samaisen teen kanssa tekemisissä.

Teepolun videoblogista olen oppinut, että oolong-teen hapetustaso ja paahtamistaso ovat kaksi eri asiaa. Paahtoaste määrittää sen, kuinka tummaa oolongista tulee. Pouchongia ei käsittääkseni paahdeta lainkaan, mikä selittää sen, että teelehdet ovat melko vihreitä väriltään, eikä makuun tule sellaista maanläheistä kaarnamaisuutta kuin tummemmissa oolongeissa.

Olen siis harhautuksen jälkeen oikeassa, oolongini on hyvin lähellä vihreää teetä käsittelynsä puolesta. Lisäksi paochongin hapetus on ehkä vain maksimissaan 15 prosentin luokkaa. Sen käsittely oolong -teeksi on siis mahdollisimman kevyt, vain vähän pyörittelyä kiharalle ja sitten kuivaus. Kevyttä, vaan ei helppoa.

No vihreää sitten kuitenkin.

No vihreää sitten kuitenkin.

Maku tietenkin yllättää positiivisesti, sillä olin asettanut aivoni jo kaarnaosastolle. Melkeinpä hihkaisen kun makunystyrät tavoittavat tutun voinsukuisen aromin. Haudutukset saavat toden totta olla hyvin lyhyitä. Siten teestä irtoaa parhaimmillaan neljäkin hyvää, peräkkäistä haudutusta suurten lehtien avautuessa vähitellen. Ensihaudutuksen aikana juomasta pöllähtää sellaiset heinänkorsituoksut, että enpä ihmettele, vaikka joku haluaakin tyrkkäistä tämän vihreän teen lokeroon. Maun pehmeä kerma ei kuitenkaan anna vaihtoehtoa, niin tuttua oolongia se on. Milky oolongin ystävää ei tarvitse tämän teen kauaa houkutella puolelleen. Toisen haudutuksen aikana voin voima tuoksussa senkun vahvistuu, mutta makuun sukeltaa hedelmää. En sitten kuitenkaan lähtisi lisäilemään tähän liian kuumaa vettä.

Jos pouchongia vertaa vaikkapa suureen jättiläiseen, Tieguanyiniin, makujen tykitys jää hentoiseksi. Niille, jotka pitävät kevyesti paahdetuista oolong-laaduista, pitkulainen pouchong on silti ohittamaton vieras.

Aluksi en pitänyt tätä teetä juuri minään. Mieto ja metallinen, helposti kitkeröityvä ja vaikea valmistaa. Toisin sanoen, ei jää mitenkään mieleen. Teekaapissa on ollut krooninen uupelo, joten olen juonut tätä Xiang Mingia oheistoimintana teenjuonnin välttämättömyydestä. Päivä, joka alkaa ja päättyy keskivertoteellä, on parempi kuin päivä, jolloin ei saa teetä laisinkaan.

Xiang Ming on kiinalaista vihreää teetä, josta on hankala löytää tietoa. Mitä tämä on, mistä tämä tulee? Alan pohtia, onko tämä kummoista teetä muidenkaan mielestä. Pussin kyljestä selviää, että tee on kevätpoimintaa, ”makean herkullista” teetä. Joopa joo. Kyllä ne jaksavat.

No niin. Tällaisen ensivaikutelman rakensin hartaudella xiang ming:sta. Siksi sain itseni kiinni hämmennyksestä, kun pussin pohjan häämöttäessä tunsin pientä pettymystä. Mitä! Joko tämä loppuu? Ja sitten pakki päälle: miten tässä näin kävi. Missä kohtaa aloinkin pitää tästä teestä?

Arkitee on tehnyt viekasta myyräntyötään jossain lukuisista tiedostamattomista aivolohkoistani. Se on kasvanut suosikiksi tipunaskelin. Kun mietin taaksepäin, muistanpa päivitelleeni muutamalla edellisellä juontikerralla tätä hienostunutta makujen symmetriaa. Ajatelleeni, miten en aiemmin huomannutkaan tuota vienoa savun makua pehmeän vihreän lomassa.

Säikähdän. Käykö useinkin minulle elon kulussa näin? Ettäkö ensivaikutelmani pysyvyys estää minua huomaamaasta hienoa uutuuden virettä, pientä onnen hetkeä? Ah ja voi! Otan viimeisistä siemauksistani kuvat teille.

Nuppuinen vihreä tee on työstetty kiharalle.

Nuppuinen vihreä tee on työstetty kiharalle.

Pussi on huono, nimittäin paperipussi, johon on liikkeessä tarttunut kahvin ja suklaan tuoksu. Teen tuoksu pysyy piilossa. Lämmitetyssä gaiwanissa tee tuoksuu jo tutulle. Ennen join paljonkin mietoja, kiinalaisia vihreän teen laatuja. Sama ruohomainen tuoksu ja – meninkin ilkkumaan – makea, hilloinen ominaishaju. Lehtien ulkonäkö on kaunis. Ne ovat suloisia, pikku suikeroita.

xiangming2

Hautuu, hautuu, mutta hetken vaan.

Hautuu, hautuu, mutta hetken vaan.

Maku on, no, mieto ja herkkä. Mielenkiintoista on kuitenkin juoman merkillinen tuoksu, kuin nuotionsavu. Haudutus on helkkarin tarkkaa. En missään vaiheessa pyörtänyt puheitani siitä, että xiang ming menee valmistuksen tohinassa helposti pilalle. Vesi ei saa olla kuumaa. Aikaa ei saa käyttää liikaa. Kaikesta säädöstä huolimatta on hyväksyttävä se, että lopputulos ei juuri rintaa röyhistele tai kannuksia kalistele. Siispä siis. Äärilaitojenkin ihminen oppii siinä sitten kohtuutta.

Hups. Gaiwaninkaatotaitoni on hieman ruosteessa.

Hups. Gaiwaninkaatotaitoni on hieman ruosteessa.

Niin yllättäin, tällaisena aurinkoisena kevätaamuna, jonkun sadan kilometrin päässä kotoa, tämän elämänvaiheen opetus kirkastui minulle. Se ei tapahtunut hetken oivalluksena, niin kuin usein oivalluksilla on ollut tapana, vaan makustellen ja tunnustellen niin kuin lähestytään heikkoa jäätä. Enkä sano, että se olisi helpotus, sillä oivallus sinänsä ei vapauta ponnisteluista. Ehkä sentään tuo lempeyttä. Kuinka muuten tähän tilaan voisi suhtautua kuin lempeydellä, mietin, kun otan joogan vaikeimman asennon: selinmakuun ilman ponnisteluja. Kun opettelen luottamaan, että lattia kantaa painoni.

Kuten kirjoittaja Pinon päällimmäinen -blogissa kauniisti toteaa, elämänvaiheisiin liittyy usein tietty tee. Se, joka lohduttaa, jäntevöittää tai maadottaa. Ehkä varkain omaksun tuon ajatuksen kun tiedän täysin tarkkaan, minkä teen puoleen kääntyä. No, tiedätte kyllä, ikään kuin puskeakseni itseni opetuksen rajoille. Valmistan ginsengillä maustettua oolongia.

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Taiwan High Mountain Ginseng Oolong

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Teelehdet on kuorrutettu ginseng-jauheella rullauksen jälkeen.

Tee vaatii kokeilevaa lähestymistä ja kärsivällisyyttä. Voi tehdä lukuisia haudutuksia ja seurata kun ginseng-pölyn alla teelehdet kasvavat ja aukeavat vähitellen. Taiwanilainen vuoristotee ”Lan Gui Ren” luovuttaa makunsa asteittain. Joskus tee maustetaan ginsengin lisäksi lakritsijuurella ja juomani maku ainakin viittaa siihen. Pikaisella perehtymisellä huomaan että Lan Gui Ren:iin liittyy monenlaista hämärää ja harhaanjohtavaa, niin kuin usein tunnettujen teenimikkeiden ympärillä asia on. En taida jaksaa siitä mieltäni pahoittaa, vaan keskityn opetukseeni.

Ensimmäiset pari haudutusta ovat parhaat, kun palloiksi pyöriteltyjen teelehtien pinnasta irtoaa pirteä, voimakas ginsengin maku. Teelehdet aukeavat kerta kerralla enemmän ja huomaan, että maku tummenee. Kun oolong-teen maku hiipii esiin, sille ei enää jää paljoa annettavaa. Oolong tässä pohjalla, melko vihreää, mutta paahteista, liekö kovinkaan laatutavaraa?

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Lehdet aukeavat tavallista hitaammin, kun päällä on maustekerros.

Ginseng Oolong vaatii aikaa. Tuntikin saattaa kulua haudutusten välissä ja jotenkin tuntuisi siltä, että kun teelehdet ehtivät hieman kuivua, ne seuraavalla haudutuksella pirskahtelevat taas entistä iloisemmin mausteilleen. Juoman makeansuolainen jälkimaku jää kurkunpäähän lepäämään pitkäksi aikaa ja houkuttelee koko tietoisuutta niin hunajaisesti puolelleen, että varon juomasta sitä liian nopeasti. Sulo voisi pian kääntyä äitelyydeksi.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Juoman tuoksu, väri ja maku kilpailevat keskenään voimakkuudellaan.

Sitten kun lopulta nousen joogamatolta seisomaan, koetan olla huojumatta, vaikka olenkin harjoituksessa taipunut puolelle ja toiselle. Koetan olla keskipisteessäni, tuntea juuret jaloissa. Ginsengistä haetaan elinvoimaa. Juurta on paljon kliinisestikin tutkittu. Ajatellaan, että se kohottaa henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Mietin sitten, mitä minä haluaisin suorittaa. Ja jospa suoritus ei kestäisi niin pitkään, olisi jo korjuun aika.

Koetan tutkia tätä kärsivällisyyden puutetta itsessäni. Totean, että jos osaankin jo teen valmistaa oikein pannunlämmityksineen, haudutuslämpötiloineen ja kupinvalintoineen, moni muu käsikirjoitus on mielessäni liian usein loppukohtauksessa. Kun Iso Valkoinen katsoo minua, löydettyään minut matoltani, näen sen kysyvän, enkö vieläkään opi teestä mitään. Sen silmien laiska liike kertoo minulle sen tietävän, että eniten hukassa tuo ihminen on juuri tässä, omalla paikallaan.

No, se opetus siis?

Haloo!

Missä on Leijona? Missä on bloggaaja? Leijonan häntä vilahtaa jossain, mutta blogin kirjoittaja on hukassa. Mitenkähän tässä käy?

Voi arvatkaa vaan! Kun kerran on päätynyt tumman teen lämpimään halaukseen, sieltä ei haluakaan pois. Ja mikäs kiire tässä on. Ulkona paukkuu pakkanen – se on tekosyistä parhain valmistaa uusi, hellivä kupillinen tummaa ja mausteista. Chai on salainen paheeni.

Terveisiä Australiasta.

Terveisiä Australiasta.

Voitin Sannas cup of tea -blogin ”arvonnasta” Raj’s majestetic chai masala -juomamaustetta: cassia-kanelia, neilikkaa, kardemummaa, muskottipähkinää, tähtianista, inkivääriä ja pippuria. Ohje on jännittävä: Sopivaan määrään maitoa tulisi lisätä mustaa teetä ja sokeria sekä lusikallinen chai-maustetta ja lämmittää sitten kiehuvaksi. Sen jälkeen juoman voi sihdata ja nauttia sellaisena.

Mausteet on jauhettu hienoksi hiekaksi.

Mausteet on jauhettu hienoksi hiekaksi.

No. Ei se ole kokki eikä mikään, jollei vähän ohjetta sovella. Kanssaeläjäni eivät ole tästä motostani aina samaa mieltä. Haudutan siis juoman vedessä, koska se on näppärämpää ja lisään vaahdotettua maitoa mauksi. Käytän pohjalla Darjeeling first flushia, joka ei ehkä tähän teehen ole omiaan melko vaalean luonteensa vuoksi, mutta saa muun tumman puutteessa kelvata. Ensin epäröin lisätä sokeria, mutta sitten päätän, että olen jo sooloillut tarpeeksi ja heitän joukkoon sokeripalan. Valmis juoma ei välttämättä sokeria olisi kaivannut, mutta menköön. Maharani Hillsin FTGFOP1 ei kenties ole riittävän jytäkkää kamppailemaan pippurin ja aniksen kanssa, mutta Intiassahan tässä seikkaillaan joka tapauksessa. Voiko se mennä pahasti pieleen? Kaiken soveltavan kulinaristiikan jälkeen totean, että edes minä en onnistu pilaamaan tätä makuvyöryä. Majesteetillista totta tosiaan. Analyysi kenties jää hieman ohueksi ja kiroan sitä sokeripalaa.

Otan uusiksi, nyt ohjeen mukaan, mutta ehkä kuitenkin ilman sokeria. Tuntuu omituiselta viskoa teelehtiä maidon sekaan. Makuun maito tuo kuitenkin lämpöä ja tasapainoa. Mausteet eivät potkaise liikaa ja vahva kanelinmaku maidossa saa muistelemaan joulupuuroa. Pippurin ja inkiväärin yhdistelmä jää kyllä toviksi kielen takaosaan kieriskelemään. Hienojakoinen jauhe sujahtaa sihdinkin läpi ja kupin pohjalle jää kanelinruskeaa hiekkaa. Vaikka juoman maku vie ajatukset hetkellisesti joulun aikaan, lopullinen päätepiste on kuitenkin kamelivaellus Persianlahtea pitkin Intiaan.

Chai masalaa puhtaasti maidolla.

Chai masalaa puhtaasti maidolla.

Niin on myös paikallisen puodin chai-luomuteessä, jota kävin hamstraamassa ennen muuttoani pohjolaan. Tässä teelehdet ovat valmiina, ne on vain maustettu kanelilla, inkiväärillä, neilikalla, pippurilla ja kardemummalla. Mausteluettelo on siis hieman lyhkäisempi, mutta tämä ei ole jauhetta, vaan ainekset ovat mukavasti erotettavissa.

Chai -teen mausteita voi tutkailla ja tuoksutella.

Chai -teen mausteita voi tutkailla ja tuoksutella.

Näillä chai-juomillani täällä herkuttelen, mutta iltaisin sentään valmistan rauhoittavaa jasmiiniteetä totutellen uuteen ympäristöön. Tämä ”uusi ympäristö” tarkoittaa sitä, että tee on vastedes tilattava netistä tai ostettava reissuillani etelään. Moni asia on taas muutoksessa, mutta tee on ja pysyy.

Pian joudun hyvästelemään tuon käpytikan, äksyt oravat ja ikkunan takana vakaasti seisovat sotilaalliset männynrungot. Muutto ja muutos, monta epävarmuustekijää. Irtipäästäminen on vaikeampaa kuin luulisi. Kaikkea aikansa. Helposti takerrun johonkin: vielä hetki, vielä vuosi, vielä en ole valmis luopumaan. Siksi on hyvä vaalia myös pysyvyyttä, antaa mielelle aikaa sopeutua. Siksikö juuri käveltyäni teekauppaan poistuin sieltä pussissani jasminteetä (vahvinta), suloista milky oolongia ja lohtuteetäni chaita? Miten minä eksyin näihin mausteisiin laatuihin? Opettelen vasta luottamaan intuitiooni, kai se vie minua sinne, mihin milloinkin kuuluun.

Pysyisinkö tummissa laaduissa edelleen? Paikallisessa udessa kahvilassa saa teetä teepressopannussa. Ei vielä vihreitä, mutta tummia maustettuja laatuja. Chaiteetäkin siellä saa, mutta se jää vaisuksi maultaan. Hyvä on, juon sitten näitä, seuran vuoksihan täällä ollaan ja tee mitä suurimmassa määrin avaa tilaa seurustelulle. Kotona kuitenkin palaan omalle maaperälleni ja herkuttelen tummalla darjeelingilla. Sitten päätän ottaa tutkailun alle jotain muuta:

Teepussi on kaunis.

Teepussi on kaunis.

Souchongit ovat tuttuja minulle lähinnä Lapsang souchongista, savuisesta tummasta teestä, josta olen kirjoittanut aiemmin. Kun näitä nimiä kerran aletaan pilkkoa osiin, kuten darjeelingin FTGFOP1:n kanssa tein, todettakoon, että souchong teen nimessä kertoo omaa tarinaansa. Se informoi meitä siitä, että tee on tehty teekasvin neljännestä ja viidennestä lehdestä kärkinupusta alaspäin laskettuna. Tästäkin tosin löytyy ristiriitaista tietoa, mutta joka tapauksessa souchong tarkoittaa lehtiä oksan ensimmäisten lehtien jälkeen. Näissä lehdissä aromi ei ole enää yhtä vahva kuin ensimmäisissä lehdissä, joten uskoakseni ne sen vuoksi sopivat hyvin mustaan teehen.

Bohea Souchong Longanin tummat teelehdet.

Bohea Souchong Longanin tummat teelehdet.

Tänään maistelen niinikään savustettua Bohea Souchon Longania (Zheng Shan Xiao Zhong). Mikäli olen päätynyt oikean tiedon lähteille, salapoliisityö on paljastanut, että ’bohea’ teen nimessä viittaa paitsi teepensaslajikkeeseen, myös vuoreen, jossa tämä tee kasvaa. Vuori tunnetaan kuitenkin paremmin nimellä Wuyi, joka kuulostaa ainakin minun teekorvaani tutummalta. Kiinassa, tietysti.

Sitten ’longanin’ kimppuun. Tutkimusmatkan alku hämmentää, longan kun näyttäisi olevan kasvi, jonka hedelmät ovat syötäviä. Ei kai tämä maustettua teetä sentään ole? Pettääkö nenäni minut? Päädyinkö sittenkin täysin vahingossa hedelmäosastolle? Otetaanpa paniikki takaisin ja tutkitaan lisää. Käy ilmi, että ’longan’ on vain osuva kuvaus teen aromista, joka muistuttaa kuivattua longaania, siis sitä hedelmää. Harmikseni en osaa ottaa asiaan kantaa, sillä longaania en ole kai maistanutkaan.

Bohea Souchong Longan hautuu gaiwanissa

Bohea Souchong Longan hautuu gaiwanissa

Totta tosiaan, kun laitan lehtiä lämmitettyyn gaiwaniin, huomaan, että kuivien lehtien savuinen tuoksu muuntuu hedelmäisemmäksi ja kirkkaammaksi. Kun kaadan veden lehtien päälle ja odotan hetken, savuisuus synkkeneekin syvemmäksi ja hedelmät väistyvät. Melkoiset lataukset maisteluun, ajattelen. Maku ei petä, tietenkään. Pieni kupillinen sujahtaa pikana kurkusta alas ja tyhjään kuppiin jää vieras, paratiisimainen tuoksu. Tämäkö on sitä longaania?

Bohea longan ei ole aivan yhtä tumma maultaan kuin tuntemani lapsang souchongit, mutta jos pitää savuisista mauista, ei tähänkään teehen tarvitse pettyä. Maun lähettämät viestit kyllä kumisevat rintakehän sisältä aina jalkoihin saakka. Monia perättäisiä haudutuksia en onnistu saamaan, maku laimenee jo toisessa haudutuksessa ja häipyy sitten pois. Se ei toisaalta ole ihmekään, kun teelehdet ovat melko pieniksi pilkottuja, eivätkä juuri muuta vedessä muotoaan.

bsl4

Väriherkuttelua.

Väriherkuttelua.

Perehtyessäni tähän teehen, männyt selkäni takana ovat muuttuneet tummiksi varjoiksi päivän väistyessä. Vieläkään ei ole lunta. Sadeloskaiseen keliin Bohea Souchong Longan on omiaan. Savuisuus lohduttaa kummalla tavalla ja kenties toimii kuten hehkuva hiilikasa tai kynttilän liekki, rauhoittaen ja antaen tietoisuudelle signaalin keskittyä aisteihin. Siinä on matkan alku.

Valkoisen Leijonan vuosi

Ennen tätä yhteenvetoa, blogissani oli 80 julkaisua, joista 19 kirjoitettu tänä vuonna. Valkoinen Leijona on tyytyväinen, että blogi ylipäätään elää, vaikka kolmen vuoden jälkeen lukijamääräni eivät taida aivan ylettyä muotiblogien tasolle.

Vaikka kirjoitan suomeksi, vuonna 2013 blogissani käytiin vierailemassa 23 maasta, Suomesta tietysti ylivoimaisesti eniten. Minut ja Leijonani löydettiin pääasiassa hakusanoilla: valkoinen leijona, valkoinen leijona blogi, teeblogi, englantilainen tee ja jasmiinitee.

Vuoden luetuimmat artikkelit olivat

1. Kahvila on helppo perustaa, vaikeaa on saada se menestymään
2. Kamppailu Pai Mu Tania vastaan on hävitty
3. Tuliaisia Tukholmasta
4. Lyhyt matkani teen tarkkuusammuntaan
5. Mentori herää

joista Pai Mu Tania käsittelevä artikkeli ja ”Lyhyt matkani teen tarkkuusammuntaan” ovat jo useamman vuoden takaa.

Paljon on vielä kirjoitettavaa. Toivon, että lukijat seuraavat mukanani uuteen vuoteen. Mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos, tuleva vuosi näyttää jo nyt mielenkiintoiselta.