Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Palaan alkuun

Siinä siis seisoin erään ketjuliikkeen teehyllyn edessä melko orvon oloisena. Tietysti yritin esittää olevani kuin kuka tahansa kadunmies, joka oli vanhasta tottumuksesta poikennut teeostoksille ja yritti vain pähkäillä, mikä maku olisi vielä kokeilematta. Todellisuus oli, että huomasin olevani täysin vieraalla maaperällä. Edessäni oli hyllymetreittäin teetavaraa. Oli pukkaa, clipperiä ja forsmania. Oli pussia ja irtoa. Oli yrttihauduketta jos jonkinlaista ja vieressä kunkin merkin earlgreyt ja monenkirjavat maustesekoitukset. Huomasin, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä makuyhdistelmä voisi toimia ja minkälainen pussi minkäkin pakkauksen sisältä paljastuisi. Makuyhdistelmä, aivan oikein. Olen todennut, että puhtaat, maustamattomat vihreät ja oolongit on paras hankkia erikoisliikkeestä. Siis jos haluaa vähänkään päästä perille siitä, mitä on juomassa tai, kun odottaa ylipäänsä nauttivansa teen makuvivahteista. Näissä verrattain isojen teetalojen tuotteissa on parasta pitäytyä maustepuolella.

Totesin siis, että olin tekemisissä aivan toisen teegenren kanssa, kuin mihin olin tottunut. Teestä ei kaivata lainkaan samoja ominaisuuksia silloin, kun vertaillaan, minkä alueen vihreää laatua ottaisin tai silloin kun etsitään mausteteen herkullisimpia sekoituksia. Eihän jälkimmäisessä tapauksessa pääosassa ole tee, vaan teehen liitetyt makuyhdistelmät. Ostamani pussikin sen jo kertoo: ”musta tee, vadelma, valkosuklaa, vanilja, ruusun terälehdet ja aromit”. Hengästyttävää, eikö! Mutta siis ”musta tee”, täts it. ”Aromit”? Ei lisättävää.

On terälehteä ja aromia.

On terälehteä ja aromia.

Miten tähän oli tultu?

Jokin aika sitten lähes yhdeksän kuukauden teeällötykseni näytti lopulta tulleen tiensä päähän. Kuten aiemmin todettua, aloittelin jostain syystä maustetuista pussiteelaaduista ja vähitellen aloin innostua jo irtoteestäkin, mielellään ainakin tummasta, jos ei sentään aina maustetusta. Niin siis hupenivat kaapistani tummat darjeelingit, chaiteet ja joku russian earl greykin, joka mahtoi olla vanhaa kuin mikä. Kun jotenkin siedettävät vaihtoehdot loppuivat, oli aika lähteä täydennysostoksille. Onneksi joulun aikaan oli melko helppoa taipua ostamaan jouluteetä ja talvimaustesekoituksia. Ne hujahtivat parissa viikossa ja sopivat maultaan kuivakakkujen ja suklaaherkkujen kanssa. Suorastaan ahmin teetä. Kun sitten kopsuttelin jouluteepussin pohjalta viimeisiä hitusia teekannuun, jouduin makustelemaan tilanteen kehittymistä. Vihreä tee ei maistuisi edelleenkään. Pystyin toki juomaan sitä, mutta pakosta, ilman entisajan nautiskelua.

Hyväksyin siis ainakin puolittain sen tosiasian, että tämän uuden elämäntilanteen kynnyksellä – kun olin jo ajautunut kompromisseihin muidenkin periaatteitteni osalta – ei maksaisi vaivaa taistella ylemmyydentunnosta teeosastollakaan. Suuntasin siis uudelleen teeostoksille, mielessäni uhkarohkea suunnitelma. Kävelisin pää pystyssä, vailla omatunnon häivää, noukkimaan hyllystä mukavimman kuuloiset mausteteet.

Niin, siis helpommin sanottu kuin tehty. Ostin muutamia tummia maustehirvityksiä ja pari paketillista pussiteetäkin. Vasta eräänkin pakkauksen juotuani huomasin, ettei siinä pussinlitukassa ollut teetä ollenkaan, pelkkä herbalia. Näin nolosti käy teeihmiselle, kun humpsahtaa oudolle maalle. Ihanien mausteiden sinfonia houkuttelee unohtamaan, että olisin tarvinnutkaan teetä tähän pohjalle.

Olikin pelkkää yrttihauduketta.

Olikin pelkkää yrttihauduketta.

Mutta olenhan kuulkaa nauttinut, kun olen holvaissut kuumaa vettä pussin päälle ja lillutellut sitä narun nokassa kupissani. Miten helppoa! Siinä sivussa olen kironnut liian maltillista mausteiden käyttöä. Kyllä mielestäni suklaatee saisi maistua ihan autenttisesti suklaalle. Jonkinlaisella riemunsekaisella uholla olen päättänyt ottaa tästä harharetkestäni kaiken irti. Teesnobi minussa on vaihtanut vapaalle ja ehkä puolisonikin (kahvi-ihminen) jonkin ajan kuluttua toipuu järkytyksestään.

Pussin lilluttelua.

Pussin lilluttelua.

Mainokset

Linkkejä

Olen päivittänyt blogini linkkilistaa löydettyäni muutaman mukavantuntuisen uuden teeblogin. Suomeksi tietysti. Käykää ihmeessä tutustumassa Silkkipussiin, Teetuokioon ja Teeblogiin klikkaamalla oikeassa laidassa olevia linkkejä.Toivotaan, että kävijöiden määrä siivittäisi nämä blogit pysymään voimissaan.

Löysin myös mainion kirjoituksen liittyen jokin aika sitten Norjassa julkaistuun tutkimukseen, jossa todettiin, että maustetuissa teelaaduissa oli lisättyä sokeria, vaikka ainesosaluettelossa ei tätä oltu kerrottu. Tässä postaus ja tässä yksi uutinen aiheesta.

Hiivin kohti teetä

Nyt tarvitsisin teetä enemmän kuin koskaan. Hermostun helposti ja väsyn helpommin. Teen tuomien hengähdystaukojen poissaolo korventaa sielua. En osaa pysähtyä ilman teetä. Sitten käy niin, että olen pysähdyksissä koko ajan. Blogikin heijastaa tätä.

Olen jo pohtinut, miten blogilleni käy. On sääli, ettei mitään kirjoitettavaa ole ollut. Teeblogia on mahdoton päivittää, jos teen kanssa ei ole missään tekemisissä. Olen miettinyt, olisiko parempi sulkea koko blogi. Ehdinkö enää kirjoittaakaan? En ole kuitenkaan periksiantavaa sorttia. En haluaisi päätyä yhdeksi niistä suomalaisista teeblogeista, jotka ovat hiljentyneet tai kadonneet. Olen kirjoittanut blogiani jo neljä vuotta. Meitä teestä bloggaavia, varsinkin maustamattomista laaduista kirjoittavia, on niin vähän. Mielelläni olisin osa hieman vilkkaampaa yhteisöä. Mutta niin lienee asia, että vaikka teestä onkin viime vuosina tullut yhä mediaystävällisempi aihe ja hyvän teen arvostajien määrä on kasvanut, harva kuitenkaan kokee omakseen teelle omistautumisen. Tee ei liikuta massoja. Toisaalta, suomenkielistä tietoa teestä on vaikea löytää ja englanninkielinen informaatio on usein keskenään ristiriitaista. Teehen perehtyessä voi kokea paljon turhauttavia hetkiä. Teeblogin pitäminen vaatii sinniä ja nöyryyttä hyväksyä oma tietämättömyys.

Valkoisen Leijonan pesässä on jo valoa tunnelin päässä. Tuumimme Leijonani kanssa, riittääkö se. Olen jo juonut teetäkin, vaikka en mitään valtavia määriä. Jostain syystä aloitin maustetusta pussiteestä. Se tuntui helpoimmin lähestyttävältä. Olen juonut kupillisen silloin tällöin, lähinnä kylästellessä tai kahvipöydässä. Nyt valmistin ensimmäisen kerran itselleni teetä kamjovessa. Viime viikolla nimittäin siirryin jo pussiteestä pallosihdattuun teehen. En ole kuitenkaan vielä päässyt ihan teelehden autenttisimpaan muotoon. Kupissani on tummaa darjeelingia. Vihreät teet jäävät puolittain juomatta. Ehkä kuukauden, parin päästä uskaltaudun jo vihreän suuntaan. Ei tästä teenjuonnista vielä bloggauksen aihetta saa kehiteltyä. Kuka olisi arvannut, että teetaukoni hujahtaa lähes yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Säälin ystäviäni, mitä he nyt laittavat minulle joululahjaksi, jos kaikki muut ideat on jo käytetty.

Vaan luulen: joulusta en selviä juomatta teetä. Mikä muu kokoaisi perheen niin rauhallisesti yhteen? Tai ehkä nyt onkin se joku muu. Se, joka vetää vertoja jopa teelle. Mahtaakohan Iso Valkoinen olla mustasukkainen?

Koditon on teemaster

Kävi niin kuin arvelin ja pelkäsin. En ole siis juonut teetä vieläkään. Ei tipan tippaa. Teekaappi pursuu yli äyräidensä ihan samalla tavoin kuin jo neljä kuukautta sitten. En haluaisi edes aukaista koko kaappia. Olen lakannut yrittämästä. Gaiwan pölyyntyy ja pressopannu itkee käyttämättömänä.

Ja nyt, tähän teettömyyteen liittyy monta tutkiskeltavaa ilmiötä.

Tottumus.

Luopuminen.

Lohdutus.

Varsinkin aluksi tämä uusi ajanlasku tuntui hämmentävältä. Aamuni oli aina käynnistynyt teellä ja päivä päättynyt iltateehen. Valmistin teetä eri tilanteisiin, kuten nautiskeluun, rauhoittumiseen, makeanhimoon tai seurusteluun. Join päivässä jopa useita litroja teetä. Keskityin teen avulla ja täytin sillä tyhjää tilaa. Televisio-ohjelmien mainostauoilla kävin valmistamassa teetä.

Ei kai ole melodramaattista sanoa, että yksi osa identiteettiäni joutui pakkolomalle, kun teenjuonti loppui. Arjestani katosi jotain olennaista, joka oli jo integroitunut osaksi… no, kaikkea. Seurasi hämmennys ja avuttomuuden tunne, kun en enää tiennyt, mitä tehdä niissä tilanteissa, joissa olisin tavallisesti valmistanut teetä. Uudet rutiinit. Tai oikeastaan rutiinien puute. Tuli vähän hölmöä ajelehtimista ja pyöriskelemistä uudessa ja yllättävässä tilanteessa.

Onneksi seurasi armelias unohdus. Mitä pidemmälle viikot vierivät ja mitä vastenmielisemmältä ajatus teekupillisesta tuntui,sitä helpompi oli unohtaa koko tottumus. Vieraannuin teestä jopa niinkin, että en enää tajunnut tarjota teetä vierailleni. Jälkeenpäin tunnen itseni hölmöksi moukaksi. Olen aina osannut ansiokkaasti pahoittaa mieleni siitä, jos kahvinjuontipaikoissa ei ole tarjottu teenjuojalle hänen vaihtoehtoaan.

On silti ollut hieman hankalaa keksiä korviketta. Jopa minulle naureskellaan, kun kahvipöydässä pyydänkin vain mehua. ”Saako olla pillin kera?” Olenhan sentään ollut ihan vähän hifistelijäkin. Työpaikalla olen kävellyt aamukahviseurueen ohi ja muurautunut huoneeseeni. En osaa istua seurassa ilman istumiseen oikeuttavaa kuppia. Pelkään näyttäväni typerältä.

On pitänyt opetella luopumista. Pysyvyyskin on vain harhaa. Kaikki voi muuttua. Aiemmin sentään olen nojannut siihen ajatukseen, että vaikka elämässä myllerryksiä tapahtuukin, aina voin palata teehen. Olen tuntenut itseni vähän orvoksi. Juuri kun olisin tarvinnut elämässäni taitoa hyväksyä olemassaoleva ja pysähtyä tunnustelemaan, paniikkinappulaani onkin siirretty. Traagista. Kappas vain, sinun täytyykin opetella uusi tapa olla läsnä. Voin kertoa: huonosti on opiskelu alkanut.

Kun haluaisin sitten vähän kieriskellä itsesäälissä ja etsiä lohdutuksen tunteita, ei olekaan lohdukettani teetä. Olen järkyttyneenä huomannut, että nyt taitaakin olla se hetki, kun on itsestään otettava vastuu. Ei hel..! Joo ja tylsyyttä et enää pakene teehen. Katsokaas kun ilman teetä minusta on tullutkin melko alaston. Lukuisissa tilanteissa on vain enää Minä. Ei teemaster-minä, vaan ihan vain tämä toimeton, vaappuva ihminen.

Silloinkin kun teetä ei ole, se osaa antaa melko opetuksen.

Try me!

Välillä elämä heittää eteen haasteita, joiden edessä tekisi mieli kiukutella kuin kolmivuotias: en tahdo, en jaksa! Silloin ei puhuta vakavista asioista, jotka suistavat turvallisuudentunteesta, vaan tympeistä, jäytävistä, itsetuntoa ja energiaa riipivistä tilanteista.

En ole juonut teetä.

Enkä juo.

Mikä lie on Leijonan kutsuhuuto, olen miettinyt iltaisin, kun hengitys kipuaa rintakehän paikkeille ja nitkuttaa siinä kuin ruostunut hammasratas. Ehkä Leijona on tullut tai ei, mutta olen haronut kädellä ilmaa, kuin kokeillen sen karheaa harjaa.

Teeblogin kirjoittaminen tuottaa hankaluutta, kun ajatus pakenee teestä määrätietoisesti ja hylkien. Kaipaisin teen lohduketta, kun niin monet kerrat olen teekupillisella saanut haalittua kokoon epäilevät, vapisevat ajatukset. Mutta ei. Täysstoppi.

Eikä kahviakaan, tietenkään. Vaikka kahvista ei tarvitse puhuakaan, huolimatta siitä, että teeblogi yskii.

Arvon ystävät, en tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Ehkä kuukauden tai kuusi. Mitä siis ehdotatte?

Mitä ehdottaisit sinä Valkoinen? Valkoinen Leijona haistaa taas ilmasta, että muutoksia on tulossa. Ja minäkin, jo nauran, sillä tätähän tämä on ja on ollut ja nyt se vastaa alkaakin. Muutosten muutos. Pelkoa ja intoa.

Kuinka toivoisimme, että elämän muutokset lipuisivat ulottuville kuin kypsät hedelmät, joihin vain tartumme oikealla hetkellä ja haukkaamme herkutellen. Kuitenkin, kai aina, isot muutokset tulevat epätäydellisinä, testaten kantokykyämme ja muutosvastarintaa. Ja kun olin mielikuvissani tehnyt suunnitelmat ja ajatellut, että askelmerkkien mukaanhan tässä mennään, kun olen kerran itseni herra, niin eikös vain vaikeuskerrointa lisätä ja oikein mässäillä kaiken maailman pikku esteillä.

Sellaisina hetkinä tekisi mieli tivata Valkoiselta Leijonalta, miksi se on niin – – niin – – mielikuvitusta! Tekisi mieli huutaa ilmoille, että kuka kumma täällä oikein huvittelee minun kustannuksellani. Mutta ilmat ovat melko tyhjät. Ei ole ketään. Asioita vain tapahtuu. Jos uskoisin kohtaloon, tietäisin, että se tapahtuu, minkä pitää tapahtua. Nyt päätin olla uskomatta, koska tästä Kohtalosta en tykkää sitten yhtään.

Taitaa kuitenkin olla niin, että jos joku kutoo näitä seittejä, se on yhtä arvoituksellinen kuin Leijonani. Ilmestyy ja katoaa, miten milloinkin, enkä koskaan oikein tiedä, olinko se minä vai joku kömpelö kuvajainen kaikkeudesta.

Parasta kai mielummin huutaa: Try me! Säilyypä ne vähäisetkään arvokkuuden rippeet.

Leijonanpentuja Helsingissä

Kelpo otuksia, vaikka eivät olekaan valkoisia, totesi Iso Leijonani.

Kyllä teen maailma on jännityksessään omaa luokkaansa, ainakin minulle, katsonhan vain alle 12-vuotiaille sallittuja elokuvia. Tämän teen valitsin niin sanotusti villinä korttina myymälässä, jossa omistaja suositteli uutuuttaan. Olin siinä vaiheessa jo tietysti kahminut valtavat pussit milkyä, jasmiinia ja lapsangia. Katsoin ja haistoin tätä uutuutta ja totesin, että melko tummaahan tuo oolong on makuuni, mutta menköön. Näin sitä kolistellaan rajoja, varokaa vaan heikkohermoiset.

Kotona sitten alan haudutella sitä, luottaen nenääni ja silmiini ennen kuin hyökkään tietolähteiden pariin. Makustelen mielessäni: ’china oolong pao chong’. Miksi se vaikuttaa etäisesti tutulta? Lyhyet haudutukset, neuvottiin. Eipä tarvitse kuin kastaa teelehtiä vedessä, kun jo huomaan, että ensivaikutelma meni harhaan. Taas. Mutta kuulkaas, olen kehittynyt. Puoli minuuttia riittää siihen, että myönnän oolongin olevan melkein vihreää, ainakin vihreimmästä päästä oolongien variaatioissa. Mutta katsokaapa äkkiseltään löyhästi rullattujen lehtien väriä, eikö vaikutakin aika paahdetulta?

Pouchongin pitkulaiseksi työstetyt lehdet.

Pouchongin pitkulaiseksi työstetyt lehdet.

Pao chong, ehkä minulle tutummin Pouchong on alunperin taiwanilaista oolongia, minun pussissani on siis kiinalaista serkkua. Originaali taiwanilainen on harvinaista ja arvostettua, enkä muista maistaneeni sitä. Jos törmäät kirjoitusmuotoihin ’pao chung’ tai ’bao zhong’ tai jotain äskeisten kaltaista, olet edelleen tämän samaisen teen kanssa tekemisissä.

Teepolun videoblogista olen oppinut, että oolong-teen hapetustaso ja paahtamistaso ovat kaksi eri asiaa. Paahtoaste määrittää sen, kuinka tummaa oolongista tulee. Pouchongia ei käsittääkseni paahdeta lainkaan, mikä selittää sen, että teelehdet ovat melko vihreitä väriltään, eikä makuun tule sellaista maanläheistä kaarnamaisuutta kuin tummemmissa oolongeissa.

Olen siis harhautuksen jälkeen oikeassa, oolongini on hyvin lähellä vihreää teetä käsittelynsä puolesta. Lisäksi paochongin hapetus on ehkä vain maksimissaan 15 prosentin luokkaa. Sen käsittely oolong -teeksi on siis mahdollisimman kevyt, vain vähän pyörittelyä kiharalle ja sitten kuivaus. Kevyttä, vaan ei helppoa.

No vihreää sitten kuitenkin.

No vihreää sitten kuitenkin.

Maku tietenkin yllättää positiivisesti, sillä olin asettanut aivoni jo kaarnaosastolle. Melkeinpä hihkaisen kun makunystyrät tavoittavat tutun voinsukuisen aromin. Haudutukset saavat toden totta olla hyvin lyhyitä. Siten teestä irtoaa parhaimmillaan neljäkin hyvää, peräkkäistä haudutusta suurten lehtien avautuessa vähitellen. Ensihaudutuksen aikana juomasta pöllähtää sellaiset heinänkorsituoksut, että enpä ihmettele, vaikka joku haluaakin tyrkkäistä tämän vihreän teen lokeroon. Maun pehmeä kerma ei kuitenkaan anna vaihtoehtoa, niin tuttua oolongia se on. Milky oolongin ystävää ei tarvitse tämän teen kauaa houkutella puolelleen. Toisen haudutuksen aikana voin voima tuoksussa senkun vahvistuu, mutta makuun sukeltaa hedelmää. En sitten kuitenkaan lähtisi lisäilemään tähän liian kuumaa vettä.

Jos pouchongia vertaa vaikkapa suureen jättiläiseen, Tieguanyiniin, makujen tykitys jää hentoiseksi. Niille, jotka pitävät kevyesti paahdetuista oolong-laaduista, pitkulainen pouchong on silti ohittamaton vieras.