Teekriisini jatkuu. Pystyn silti vielä juomaan sitä. Olen vähän hukassa sen suhteen, millä tavalla teetäni haluankaan juoda. Yritin uudelleen valmistaa kiinalaista White Monkey:a (Bai Houzi), edellisellä kerralla sain aikaiseksi vain tunkkaisen makuista teetä. Tiesin, että White Monkey:sta on paljon parempaan. Päätin, että lienee aika pestä teekannu. Älkää ottako mallia minusta. Tee pitäisi aina valmistaa puhtaaseen astiaan. Teoriassa. Tällä kertaa vaihdoin myös teemukini ohutreunaiseen maistelukuppiin ja vähensin veden lämpötilaa. Lopputulos on parempi, mutta hedelmäisyys vielä puuttuu.
Pussillisessani White Monkey:a lukee sen tulevan Jiangxin maakunnasta, useimmiten ja alun perin White Monkey näyttäisi kuitenkin olevan fujianilaista teetä. Teelehdet leijuvat suurina ja levänvihreinä lasisessa kannussani. Ne ovat osittain melko silppuna, mutta siellä täällä erottaa kahden tai kolmen lehden nyppäisyjä, joissa nupullaan oleva kärkisilmu on mukana. Pidän siitä, että voin tutkia märkiä lehtiä, nähdä niissä lehtiruodot ja huomata edelleen teelehden nahkean pinnan, vaikka lehdet on kuivattu, pakattu ja kuljetettu maailman ääriin. Kuin ne heräisivät henkiin kastuessaan. Kuivana valkoinen nukka näkyy selvästi, tee on isolehtistä ja kierretty kiharaiseen muotoon.
Vaikka tee onkin vihreää, se muistuttaa hieman monia valkoisia pehmeällä maullaan. Teepussin tuoksu toi mieleeni vadelman ja kun lehdet lisäsi lämmitettyyn kannuun, tuoksu syventyikin yhtäkkiä herukkapensaaksi. Maussa se marjamainen aavistus jäi häipyväksi taka-alalle. Yritän vielä sitkeästi saada sen esiin muuttamalla haudutustapaa. Olen maistanut sen herkullisen ja makean vivahteen joskus White Monkey:ssa ja aion sen vielä löytää. Nyt kun juon toista haudutusta, tee maistuu enemmän paahteiselle ja pyöreälle Pai Mu Tanin tapaan. On se silti kevyempi ja kukkaisempi, rehellisellä tavalla kiinalaiseen vihreän teen perinteeseen nojaava maku.
Tässä kun nyt analysoin kuppostani, kuten asiaan kuuluu, kiertelen ja kaartelen samalla sitä, mitä olin aikeissa sanoa. Valkoinen Leijona ei pidä niistä ajatuksistani ja sen kanssa on vaikea antautua väittelyyn, siksi puhun arkaillen. Mietin tätä savanni-juttua. Miksi ihmeessä minun piti lähteä savannia tutkimaan, kun olisin voinut tutkia Linnunrataamme tai syvämeren kaloja? Valkoinen Leijona on aiheestakin huolissaan. Savannin tutkimisessa on kuitenkin lähtökohtia, joita en voi sivuuttaa. Viimeisen parin viikon aikana minulle on jollain tavalla kirkastunut tämä Villin Luonnon todellinen luonne. Jos totta puhun, olen aika yllättynytkin. Kuinka tämä näin päin kääntyi?
Muistatteko, kun ihan alkuun shakaali kuiskasi puun takaa: ”Lainsuojattomia”, pelotellakseen tietenkin. Lainsuojattomia Villissä Luonnossa, se on totuus, sitä en kiistä. Vähitellen olen kuitenkin alkanut nähdä, että ne Lait, joiden ulottumattomiin savannilla joutuisin, ovat lakeja, joiden ulottumattomiin haluankin joutua. Näitä lakeja ei ole kirjoitettu mihinkään, ne luikertelevat ikävästi esiin, nousevat muureiksi, muuttuvat piiskoiksi ja tallovat yli. Vaikka ne ovat mielivaltaisia, irrationaalisia ja narsistisia, niiden hylkääminen leimaa etsiskelijän sairaaksi. Voi kuinka haluaisin osoittaa, että nämä lait ovat kasvaneet kieroon ja niistä irtisanoutuminen on terveen tutkimusmatkailijan hyve. Vaan ei. Heitetään krokotiileille.
Nyt kun olen joutunut pakosta niiden lakien kanssa vastakkain, olen huomannut, etten mitenkään haluaisi sitoutua niihin. Kiemurtelen ja juoksen karkuun. Muistutan varmasti kissaani, kun sille puetaan valjaita. Se viskelee päätään, näyttää kulmiensa alla hyvin närkästyneeltä, peruuttaa minkä ehtii ja lopulta jymähtää pieneksi painavaksi möntiksi lattialle: tästä en kyllä liiku mihinkään. Nyt joudun pakostakin valjaisiin. Silti mieli juoksee jo avarassa maisemassa.
Mutta että savannille… Kun olisin kuitenkin voinut lähteä Huippuvuorillekin. No jaa, mitäpä sitä ei oman Leijonansa vuoksi tekisi.
Valkoinen Leijona 