En voi mitenkään enää puolustautua. Tulen itseni kanssa vastakkain aina uudelleen tässä teen kierossa maailmassa. Kaapissani on Tieguanyinia suoraan Kiinasta, mutta vieressä kupissani höyryää suklaatee. Jos tämä saa sinut, lukijani, pyöristämään silmiäsi, kallistumaan taaksepäin ja heristelemään sieraimiasi, älä jatka lukemista. Jos tunnet huonoa omaatuntoa lukiessasi kassajonossa iltalehtilööppejä, älä jatka lukemista. Tämä on pahempaa.
Syntilistallani ei ole pelkästään suklaatee (jota on maustettu muun muassa aromilla ja sokerilla). Siihen kuuluu myös appelsiini-chilitee rakeineen ja renkaineen, indian chai (pusseina – aina vain pahempaa), Robertsilla juotu Lady grey, sekä työpaikkaruokalaliotuksena Lady green. Lohdutonta, kerta kaikkiaan. Ettekä arvaakaan, kuinka nautin!
Rappiollinen kehityskulku olisi ollut estettävissä, jos sen ensi merkkejä olisi uskaltautunut katsomaan silmästä silmään. Olisi voinut ehkä vierottautua ottamalla kuurin longjingia ja pueria. Siinä vaiheessa, kun aloin kaivata englantilaisittan bergamottia, olisi täytynyt ymmärtää, tämä ei todennäköisesti jää bergamottiin. Olisi pitänyt sanoa rehellisesti itselleen: Teen ystävä, etkö huomaa mihin tämä talvi on viemässä sinua!
Teeliikkeen kassalla pälyilin ympärilleni tuttujen varalta ja tilasin silmiinpistävällä tyyneydellä pussin suklaateetä (vain suklaanhimon hoitoon lääketieteellisistä syistä) ja appelsiini-chiliteetä (koska puolisoni sattuu pitämään siitä). Iltaisin keitän puolen litran motillisen suklaateetä maitotilkalla, kermatilkasta haaveksien ja nuuskuttelen suklaan tuoksua pohtien, miten löytäisin taas iloisuuden arkeni kierrosta.
Astevaihtelu kevyestä satiirista draaman polulle vie aikaa vain yhden lauseen. Jos se jää huomaamatta, tulee lopusta vain epäonnistunutta silppua. Joko kirjoittaja on huono, tai lukija ei ole tarkkaavainen. Oli miten oli, yksinäinen teenjuoja mäntyjensä tuijotuksen alla löytää suklaateestään sen lohdun, jonka on teehen aina projisoinut.
Tässä minä olen. Seinäkello nakuttaa, asunnossa mikään ei liiku ja joudun vastatusten ajatusteni kanssa. Yritän löytää sieltä näkymää ja liikkua lohdusta jo kevään kirkkautta päin. Valkoinen Leijona ilmestyi tänään taas pitkästä aikaa ruutuvihkoon harja liekehtien ja silmät karjuen. Se kertoi minulle, että uupuneen ihmisen on jaksettava eteenpäin, sillä kulman takana voi olla se avaava hetki, josta löytyy uusi verso. Joskus on katsellut vain kuolleita maastoja. Silloin tietää, ettei sinne halua takaisin. Versoja on, kun huomaa etsiä niitä tarpeeksi ajoissa. Pian tulee niitä nuppuisia kevätpoimintoja, raikkaita ja aistikkaita. Löytyykö niistä se teehetki, joka saa huomaamaan, että pelkästään jo tämän takia olen tässä ja näin on hyvä?
Valkoinen Leijona 