Yritän aktiivisesti palautua. Näinköhän se käy… Kun vain tästä väsymyksestä ei tulisi kroonista. Yritän nauttia syksystä, mutta unohdun aina sisälle. Luonnon tuntua saan edes pihlajahaudukkeesta. Sain tuttavaltani sitä pienen maistiaispussin mukaani. Juon harvoin muita kuumia haudukkeita paitsi teetä. Jokunen vuosi taaksepäin keräsin itse nokkosta ja kuivasin purkkiin. Lisäsin sitä matéen ja joihinkin vihreisiin teelaatuihin sekä pinaatti- tai riistaruokiin. Tämä pihlajakin on itse kuivatettua, eihän sitä silloin voi vastustaa.
Juoma on okranpunaista ja maistuvaa. Tuoksuu oikeastaan saunavihdalle. Makea, luonnonläheinen maku. Se tuntuu parantavalta, pala metsää kehossa. Kaupungissa asuessa unohtuu luonnon ja raikkaan ilman uudistava voima. Pitäisi lähteä tietoisesti sitä etsimään, hakea lenkkipolkuja, metsälänttejä ja veden liplatusta. Kuitenkin se on aina täällä tuntunut tekohengitykseltä. Mieli vetää sinne, missä luontoa on silmänkantamattomiin, mutta keho ei jaksa lähteä. Nyt vasta uupuneena ja pihlajanlehtiä hörppiessä muistan, että maisemista ja metsäntuoksusta saisin lisää voimaa. Miten minä olen unohtunut tänne kaupunkiin? Miten unohdan pitää itsestäni huolta?
Teen juonnille on etsittävä aikaa pakottamalla. Sekin tuntuu väärältä. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä sellaisten asioiden äärelle, jotka tekevät hyvää. Muuten unohtuu tärkein, minä itse. Hajanaisena ja väsyneenä minusta ei ole hyötyä kenellekään. Pihlajajuoma muistuttaa minua siitä, ettei omia juuriaan saa unohtaa. Nyt on pysähdyttävä ja nähtävä olennainen. Taas kupillinen kuumaa saa minut oivaltamaan jotain tärkeää.
Valkoinen Leijona 