Tee-blogi vai tie-blogi?

Hyökynä tulee taas niitä oloja, jotka johtavat mielikuviin pesästä, Valkoisesta Leijonasta ja teestä. Tai ei ehkä niinkään teestä, vaan visiosta, ideasta ja tavoitteesta. Liian myöhään tai liian aikaisin, en osaa valita, mutta NYT on väärä hetki. Kunpa jaksaisi Iso Valkoinen olla kärsivällinen. Tämä ei ollutkaan vuoden projekti ja saapa nähdä: pelkkä pakopaikka todellisuudesta vaiko jonain päivänä osa sitä.

Selätän yhden asian kerrallaan näillä löytöretkilläni. Siinä kai syy, miksi matka tuntuu kestävän niin kauan. Suunnanmuutokset ovat osa tarinaa, mutta tekevät kaikesta hajanaista. No niin. En ole tiimipelaaja. Se iski päähäni, kuin olisi ollut uutinen, vaikka tarkemmin ajateltuna mikään ei ole muuttunut. Kyllä kai osaan tiimityön, en vain nauti siitä. Tällä nimenomaisella oivalluksella on mitä suurimmassa määrin tekemistä Valkoisen Leijonan kanssa. Näin kun tajusin, alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Yksi oivallus ja muiden ihmisten vihjeet ja kommentit alkavat järjestäytyä ajatuksissani loogiseksi verkoksi, vaan liian kirkkaaksi vielä ajatella.

Ongelma on nyt ja aina ollut, että olen jumiutunut tähän kuvitelmaani siitä, mikä minun tehtäväni on. Se saa minut voimaan pahoin. Niin ollen pelkään pysähtyä, vaikka tiedän, että on aika päästää irti. En ole se, mitä luulin. Valkoinen Leijona on mentorini. Minä olen Valkoinen Leijona. Nyt täytyy vain nähdä sinne asti ja löytää tie savannille.

Pelkurin ja kontrollifriikin suruna on se, että ei osaa päästää irti. En ole suotta valinnut leijonaa mentorikseni. Vaikka leijonat ovat koko elämäni kulkeneet matkassani, ymmärrän vasta nyt, miksi. Jos minä en pysty johonkin, leijona pystyy. Pystyy etenkin tämä Leijona, koska se on harvinaisuus lajissaan valkoisessa turkissaan.

Kaikki lähtee siis alusta. Ensimmäinen askel tarkoittaa luopumisen prosessia, surutyötä siitä, mikä olisin voinut olla, vaan en ole. Tähän minusta ei ole, kohtaamaan vaikeuksia, surua ja ihmismielen haurautta päivästä toiseen. Mietin pitkään, voiko sitä sanoa ääneen. Tunnen mielessäni valtavat kourat, jotka puristuvat sen illuusion ympärille, haluavat pitää siitä kiinni, eivät anna lupaa myöntää, että tämä ei ole totta. Ne kourat puristavat takaraivossani ja minä voin nähdä, ettei niissä ole enää elämää.

Katsokaa, kuinka valtavaksi puristettu pu’er paisuu, kun sitä aikansa työstää.

Advertisement

Read Full Post »

Voi Leijonani, kuinka sinun käy?

Valtava pannullinen pueria. Maistelen tummanpunaista juomaa ja sen turpeisen maan tuoksu kuljettaa minut savannille paksukaarnaisen puun alle, jossa Leijona makaa. Taivas on kuin teeni, auringonlaskusta palavan punainen. Valkoinen Leijona on painanut raskaan päänsä tassujensa varaan. Sen turkki on lämmin, mutta kuono kuiva. Kaadan mukiini lisää pueria, taas kaarnan tuoksu ja höyryävä savanni. On tapahtunut niin paljon. Mistä alkaisin?

Leijonani on aina ollut rehellinen. Jo alkaessani tähän se sanoi, ettei projekti tule olemaan helppo. Olin tehnyt valtavan pohjapiirustuksen, kuin aarrekartan. Niitä lapsena tehtiin. Värjättiin vesivärillä paperin reunat vanhentuneen keltaisiksi, piirrettiin pääkalloluolia ja ansoja ja palmujen kätköihin merkattiin suuri punainen rasti: aarrekätkö. Olin piirtänyt tätä karttaa huolella, värittänyt kookospähkinätkin palmujen oksiin ja sijoittanut delfiinit hyppimään lahdenpoukamaan. Valkoinen Leijona seisoi kalliollaan komeampana kuin koskaan. (Vaikka en osaa piirtää sitä, osaan kuvitella sen niin kuin Pikku Prinssissä norsun boan sisään.) Maalasin ja väritin ja tein koskien yli siltoja, noin vain, mielikseni. Valkoinen Leijona katsoi omaa kuvaansa ylpeänä. ”Ehkä vähän vielä Suurempi harja?”

Aina en jaksanut edes piirtää. Ajattelin, että se vanhenee itsestään valmiiksi. Joku kimitti hälytysmerkkejä korvaani, mutta en kuunnellut. Kunnes tuli aika istahtaa realismiterapiaan. Ehkä ette ole koskaan olleet realismiterapiatehoistunnossa? Sen sijaan, että siliteltäisiin hohtavan hopeaa turkkia, sukelletaan saman tien biologiseen analyysiin. Katsotaan, onko kynnet leikattu, ovatko ikenet kunnossa, onko turkissa ylimääräisiä asukkeja, puuttuuko dna:sta kromosomi. Joku muistaa, kun Valkoinen Leijona tuupattiin kalliolta lammikkoon. Tämä oli pahempaa. Minä nöyrryin ja taivuin ja huuhtelin unihiekat silmistä. Katsoin aarrekarttaa ja se näytti surkealta. Se oli maalattu ala-asteen vesiväreillä, jotka eivät liukuneet ollenkaan sulavasti sen sijaan, että siihen olisi käytetty oikeita akvarelleja. Niin minä mietin: Miten milloinkaan kuvittelin, että pystyisin lyhyellä matikallani pyrkimään arkkitehdiksi?

Sinä päivänä tulin kotiin ja huusin Leijonaa. Istahdin alas ja odotin, että se olisi jälleen kasvanut jättiläiseksi takanani. Ympärillä oli autiota horisonttiin ja sen taakse. Väsyneenä olen kulkenut monta päivää tälle savannille, josta Hänet löysin. Join pueria liikaa, siitä tulee huono olo. Nyt vain makaamme ja kosteus kertyy ruohonvarsiin. Kumpikaan ei puhu mitään, ei Leijona, enkä minä.

Read Full Post »

Puheita ja tarkoitusperiä, hämäystä ja eleganssia – teestä ja teen ulkopuolelta

-Tämä on sitä lantateetä!
-Ei suinkaan! Siinä on vain miellyttävän maanläheinen maku.

Aiemmissa elämänvaiheissani huomasin, kuinka helppoa meidän on muokata maailmaamme uudelleen puheidemme ja käyttämämme termistön myötävaikutuksella. Sanavalinnoillamme luomme itseämme persoonana, edistämme joukossa omia näkemyksiämme ja häivytämme ikäviä huomioita. Opin sanomaan ”haasteita” silloinkin kun tarkoitin sanatarkasti ”ongelmia”. Totesimme ”vaatii vielä täsmennystä” kun oikeastaan ajattelimme ”aivan surkea”. Halusimme houkutella ”piileviä voimavaroja” silloinkin kun todellisuudessa olimme jo päätyneet ”toivottomaan”. Kuulostaako tutulta? Jos sanoinkin ”ongelmia”, joku huomasi ystävällisesti, mutta toruvalla päättäväisyydellä korjata: ”HAASTEITA”. Aina on toivoa.

Näin me olemme jatkuvassa positiivisuuden kierteessä. Jokaisessa vaikeassa tilanteessa olemme velvoitettuja näkemään optimistisen mahdollisuuden kehittyä. Jokaisessa kertakaikkisen huonossa suorituksessa on ripaus filosofista liikkumavaraa. Tämän opin jo nuorena koulussa, jossa tietyille opettajille ei ikinä voinut vastata väärin: ”Voisihan sen niinkin ajatella”, tai ”Tuohan on mielenkiintoinen näkökulma asiaan”, tai ”Totta. Sekin on hyvä vastaus, mutta..”. Ei haluttu lannistaa. Väärä vastaus tai valhe on sitä paitsi usein paljon todenmakuisempi tarkoitusperiltään, kuin tylsä ja väritön fakta. Totuutta voi kertoa monella tapaa. Oletteko kuitenkin huomanneet, että rehellinen ja spontaani ajatus täytyy pukea mukailevan totuuden vaatteisiin, jotta se olisi lausuttuna julkaisukelpoinen?

Entäpä teen hyväksytyt totuudet? Teen maisteluun liittyy paljon pohtivaa eleganssia ja kuvailun koristelua. Muistan hieman häpeillen lausuneeni maistettuani senchaa ensimmäisiä kertoja: Maistuuko tämä teidän mielestä kalalta? Kalainen sivumaku siinä oli, ja näin seurueemme yhdessä totesi, nolostellen rahvaanomaisuuttaan. Myöhemmin tutustuminen jauhemaiseen matcha-teehen toi epäkorrektisi mieleeni lapsuuteni muistuttaessaan maultaan kovin isoisäni itse pyydettyä savusiikaa. Sittemmin en ole ollut japanilaisten vihreiden teelaatujen ystävä, joskin myöhemmin olen maistanut senchaa, joka yllätti hienostuneisuudellaan. Emmehän me silti näin sano ystävän tuodessa senchaa lahjaksi: ”Ai niin, tämä oli sitä kalateetä.” Sanomme: ”Ihanaa, tässä teessä onkin oikein virkistävä tuoksu.” Kuvailemme makua hienon ruohomaiseksi, jossa on henkäys merituulta. Tietysti muistamme mainita, että sencha sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Tee johdattaa meidät makumaailmoillaan yllättäviin paikkoihin, kalaparvista navettaan. Sisarukseni eivät vielä tunnusta hienostelun tarpeellisuutta, joten Puer on heille navettateetä. Ensimmäisiä kertoja tutustuessamme tähän terveellisenä pidettyyn teelaatuun tuoksu vei meidät suoraan maatilalle: ”Mikä täällä oikein tuoksuu navetalta?” Sisareni kuvailivat makua lannan kaltaiseksi. Ei kovin ylevää! Tietysti ainakin blogissani kuvailen pueria täyteläiseksi, maanläheiseksi, hieman puumaiseksi. Se on teelaaduista erityisen runsas maultaan. Nykyään Puer on ehdottomia teesuosikkejani, enkä enää millään muista, mistä se navetta mieleemme tulikaan. Puerin voimakas maku sopii teeherkutteluun ja sen valmistaminen harvemmin epäonnistuu, toisin kuin senchassa, joka on äärimmäisen herkkä ylihauduttamiselle. Puer on myös mielenkiintoinen teelaatu sen vuoksi, että se on tietääkseni niitä harvoja teelaatuja, jotka itse asiassa käyvät läpi fermentaation valmistusvaiheessa, eivätkä oksidaatiota, kuten useimmat muut teelaadut. Joku muu voisi tietää tästä enemmän. Ja ehkä osaisi sanoa sen hienommin.

Siispä…

Jotta täyttäisimme sivistyksen mittarit. Jotta olisimme keskustelukelpoisia. Jotta maailmamme olisi pikkuisen miellyttävämmän tuntuinen. Me luomme, tulkitsemme ja uudelleenkirjoitamme kokemuksiamme. Joten shhhh… Eihän kerrota niistä häpeällisistä huomioista kenellekään.

Read Full Post »