Voi sentään. Edellisestä kirjoituksesta on aikaa. Ajatuksia kuitenkin singahtelee ympäriinsä niin vikkelästi, että tuntuu mahdottomalta saadakaan niitä mihinkään luettavaan muotoon. Teepannussa on tällä hetkellä Formosa Wulongia, josta en oikein ota selvää. Etäisesti se muistuttaa pu’eria jotenkin puumaisella maullaan. Tämä Butterfly of Taiwan on voimakkaasti hapetettu ja juoma on okranpunaista. Pidän enemmän oolongeista, jotka ovat lähempänä vihreää kuin tummaa teetä. Juuri nyt se on yhdentekevää, kun teekaapissani on noin kaksi juomakelpoista laatua ja ainakin neljää jotakuinkin harha-askelta. Kaikeksi onneksi teetilaukseni lienee matkalla, vaikkakin parhaimmat taitavat huveta teemaistiaisissa, joihin tulee muutama utelias teen ystävä.
Tilasin yhtä suosikkiani, vihreää Wu Lu Shania, joka on ihanan makea ja tyylikkäällä tavalla luonteikas kiinalainen tee. Olen päätynyt siihen, että ainakin osittain tilaan teeni netistä. Kotikaupungissani on vain yksi kunnollinen teeliike, jossa siskojeni kanssa kävin jokin aika sitten maistelemassa pannullisen vihreää teetä. Päädyimme oudon kuuloiseen Misty –vihreään teehen ja totesimme yksissä tuumin sen olevan herkullista, varsinkin toisessa haudutuksessa. Kotona tein pientä salapoliisityötä ja päättelin, että ”Misty” oli tuttua Yun Wu –vihreää Lu Shan -vuorelta. Toivoisinpa, että näiden kaikenlaisten suomenkielisten ja englanninkielisten väännösten yhteydestä löytyisi aina jotakuinkin alkuperäinen muoto. Teetä opiskelevana aloittelijana löydän itseni tuon tuosta nolosta tilanteesta kun huomaan, että kummallisesti toisiaan muistuttavat laadut ovatkin yhtä ja samaa ja toisaalta yhtenä laatuna pitämäni nimike olikin vain kattokäsite joukolle erilaisia teevariaatioita. Länsimaissa, varsinkin Suomessa olemme vielä aika kaukana siitä, miten vuosisatoja teetä harrastaneet aasialaiset nimeävät laatujaan. Meillä hyllystä löytyy China Greeniä tai Jasminteetä, Keisarin Morsiamessa sentään on ”Assam-Ceylon teetä”.
Monille meistä riittää, että tiedämme teen olevan vaikkapa senchaa tai oolongia, väliäkö sillä, miltä plantaasilta se on poimittu ja missä kuussa, kunhan se on hyvää. Eikö olisi silti aika hauska tietää? Yleisesti ollaan menossa siihen suuntaan, missä kuluttajien tietämys ja tiedontarve kasvaa ja aletaan kysellä ruoan ja kulutustavaroiden alkuperää ja tuotanto-olosuhteita. Toki haluan tietää, jos nautana pitämäni elintarvike onkin kanaa tai jos juomassani marjamehussa ei ole prosenttiakaan marjoja. Saarnaus sikseen. Tosiasia on, että teen harrastaminen on Suomessa vielä hieman työlästä. Onneksi mahdollisuudet laajenevat koko ajan, vaikkakin hitaasti. Äskettäin nimipäivänäni mietin, haluanko herkuttelemaan jonnekin, mistä saa hyvää teetä, mutta kuivia leivonnaisia vai jonnekin, mistä saa ihania herkkuja, mutta keskinkertaista teetä. Eikö ole kohtuutonta, että ihminen joutuu nimipäivänään tällaisen, raastavan valinnan äärelle…
Tässä mietiskellessäni ja painiskellessani kasvavan vastarinnan ja tyynen hyväksynnän puolessa välissä miettien, mitä minä taas halusinkaan sanoa, Valkoinen Leijona nykii hihasta kuin kolmivuotias. ”Miksi et kirjoita minusta, typerys?” Tosiasia on, että minun kyllä pitäisi. Tämä pesänrakennusprojekti on tällä hetkellä vain sellainen möykky kaikenlaista ylimääräistä huolta ja murhetta, että sen ajatteleminen on melkein vastenmielistä. Leijonan karva on kuitenkin kummallisesti haalistumassa sykkyrälle, joten lupaan sille, että seuraavalla kerralla teen tiliä sen tilanteesta. Siihen tarvitaan ehkä jasminteetä.
Valkoinen Leijona 