Oletteko joskus havainneet, että hienolaatuisin tee on usein maultaan erityisen herkkää? Jonkin aikaa olen jo ihmetellyt tätä havaintoani ja joutunut pehmittelemään perheeni pettymystä, kun hienosta kaupasta ostettu tee ei sitten maistunutkaan miltään.
Teen herkimpään ytimeen tehty matka on joskus erityisen vaikeaa siksi, että koko ajatus teen nauttimisesta on meille monille hyvin uusi. Olemme tottuneet voimakkaasti maustettuihin teesekoituksiin ja mitä mielikuvituksellisimpiin makuyhdistelmiin, jossa teen pölyä on mukana häviävä hippunen. Markettiteestä moni meistä teen suurkuluttajista on joskus aloittanut. Harva osaa ensimmäiseksi tilata 200 euron kilohinnalla taiwanilaista uuden sadon vihreää englanninkielisestä nettikaupasta.
Aiemmin huomasimme, että mustaa Tiikerin päiväunta tai vastaavia maustesekoituksia ei tarvinnut missään nimessä hauduttaa ohjeen mukaista teelusikallista kuppia kohden, ellei halunnut juoda öljyltä näyttävää myrkkyä. Hienompien oksidoimattomien teelaatujen kohdalla odottaa yllätys. Yhtäkkiä teetä täytyykin annostella paljon enemmän ja haudutusajat puolittuvat totutusta. Korkealaatuinen tee on myös arvokasta. Tuntuu tuhlaukselta lapioida teelehtiä kannuun kuin kahvia suodatinpussiin. Olen itse monesti sortunut siihen virheeseen, että haudutan maustamatonta vihreää tai valkoista liian pieniä määriä liian pitkän ajan – ja oppinut kantapään kautta. Turha nuukuus ja leppoisa hauduttelu ovat antaneet tulokseksi kai sen, mitä ansaitsinkin: ummehtunutta, kuivakan oloista litkua, joka on jollain tavalla väljähtäneen makuista, vaikka onkin ikävän kitkerää. Kaataessani kurkkuuni epäkiitollisena tätä kelvotonta moskaa, totean että niin vain tämäkin säästäväisyys kutistui hölmöläisten peitonjatkamiseksi.
Tänään maistelin Tian Mun Qing Ding:a. Sen tuoksu oli jotain hedelmien ja havujen väliltä ja maku hyvin mieto ja pehmeä. Olen tottunut lempeisiin kiinalaisiin vihreisiin, mutta tämä tuttavuus oli vieläkin hauraampi kuin monet muut. Yritin vielä uudelleen. Enemmän lehtiä, vähemmän haudutusta. Tulos oli sama. Olin hieman jopa turhautunut. Vaaleankeltainen juoma tuotti parhaimmillaan hyvin vienon ja kepeän pehmeän maun. Sen olemuksessa oli jotain äärimmäisen eteeristä. Halusin enemmän erilaisia ulottuvuuksia ja vahvaa luonnetta, mutta sain tyytyä hienostuneisiin vivahteisiin ja pitsiseen eleganssiin. Olin siten hiukkasen yllättynyt, että maku ja juoman heleä väri toivat mieleeni jotain mennyttä: höyheniä kieppumassa peilityynen lammen yllä, lumpeenkukkia ja ohutta silkkiä. Mielikuvat eivät kenties tulleet tyhjästä. Tee kertoi minulle tarinaa hyvin vaivihkaa ohjaillen.
Qing Ding on Zhejianin maakunnasta käsin poimittua vihreää teetä, joka kasvaa Tian Mun vuoren kyljessä itäisessä Kiinassa. Alue on tunnettu kauneudestaan ja puhtaasta ilmastaan. Ei tarvitse kuin guuglata kuvia vuoresta, niin tekee mieli varata matka mystiseen ympäristöön muunkin kuin teen vuoksi. Qing Ding:a juotiin jo Ming-dynastian aikaan, jolloin kulttuuri kukoisti Kiinassa. Kuinka sattuikaan, että hienostuneen posliinin voi maistaa kupillisesta teetä 2000-luvulla. Oikeastaan tutustuttuaan Qing Ding:n lähtökohtiin, huikeaan kauneuteen ja huolelliseen käsittelyyn, ei voi kuin arvostaa sen häilyvän kukkaista makua ja kauniin homogeenisia, neulasmaisia lehtiä. Minkä hienojen teelaatujen makuilottelussa menettää, sen saa kymmenkertaisena takaisin tajunnan lävitse virtaavana seesteisenä tuulahduksena.
Kevät, tulisitpa jo.
Valkoinen Leijona 