Uusi suunta

Kirjoitin teeblogia useita vuosia. Sitten tuli aika siirtyä eteenpäin. Aloitin juuri uuden blogin joogasta. Sen löydät täältä. Tervetuloa keskustelemaan tai kurkistelemaan.

Kun väistämätön on todettava

Viimeisimmästä kirjoituksesta on aikaa ja se todellisuus työntää johtopäätöksiin, joista olisi pitänyt kirjoittaa jo kauan sitten.

Valkonen Leijona on sulkenut kitansa ja vetäytynyt luonnonsuojelualueille, jonne minulla ei ole enää asiaa. Blogi sulkeutuu, sillä tekohengitys olisi vain lukijoiden aliarviointia.

Blogini ei koskaan saavuttanut kovinkaan laajaa lukijakuntaa. En usko, että se kokemus on vieras kenellekään suomeksi teestä kirjoittavalle. Lukijakunnan kasvattaminen ei kuitenkaan koskaan ollut blogin päätavoite, vaan ehkä vain oman harrastuksen taltioiminen, ikään kuin teepäiväkirja. Oli aika, jolloin tee vei mukanaan kiehtovaan yksityiskohtien maailmaan.

Sitten tuli lapsi.

Pian sen jälkeen valmistuin uuteen ammattiin, joogaopettajaksi. Joogassa vastaan tulee samankaltainen kiehtovien yksityiskohtien ja filosofisten polkujen maailma. Opiskeltavaa riittää iäksi.

Niin vain kävi, että tee tipahti prioriteeteissa aika monta sijaa alaspäin. Tällä hetkellä elämässä on niin paljon muuta, joka vie ajan. Juon, vaan en kirjoita.

En osaa sanoa, jääkö tämä viimeiseksi kirjoitukseksi, vai vieläkö joskus herätän Valkoisen Leijonan eläkepäiviltään.

 

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Ehkä tapaamme vielä teekupin ääressä.

98. luku, siis sadas lähestyy vääjäämättä

Teen kanssa tunnen itseni tyhmäksi aina uudelleen. Tai jos en tyhmäksi, ainakin tietämättömäksi. Se itsessään on tervetullut muistutus. Teen tiellä (joku mielessään piiskaa minut tästä kielikuvasta) olen vasta ensimmäisillä askelmilla.

Näin muistin taas, kun sain onnekkaasti nautiskella varsin hyvällä pussillisella japanilaista senchaa. En koskaan itse osta senchaa, se on jäänyt mieleeni halpana ja kitkeränkalamaisena arkiteenä. Tämä ”sencha satsuma” oli kuitenkin niin herkullista japanilaista vihreää teetä, että kyseenalaistin saman tien omat käsityseni senchasta. Aivan aiheellisesti. Kun vain kursorisestikin vilkaisee senchojen maailmaa, voi nöyrästi todeta, että ”sencha” ei ole mikään kapean kalamainen siivu teetalossa, vaan kattokäsite varsin kirjavalle variaatiolle japanilaista vihreää teetä.

Varsin hyvää senchaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut pakotettu opettelemaan nöyryyttä. Siinä mielessä ainakin, että en ole edes voinut kuvitella Tietäväni ja valistunut arvauskin on vain nolostunut huudahdus vastatuulessa. Alkaen Aikasyöpöstäni, monella elämänalueella olen julistautunut omassa hiljaisuudessani täysin tietämättömäksi. Haparoin vain uskomusteni ja mielikuvieni varassa ratkaisuista päätöksiin, valinnoista tekemättä jättämiseen. Näen sen. Edes. Se korventaakin vähän itsetuntoa. Olisi helpottavaa olla edes hajulla.

Tästä teelehtien leikistä saan jostain syystä mielleyhtymän jalokiviin.

Banchaa pienen maaseutu- kahvila-myymälän terassilla.

Tämä sencha oli erinomaista kesäteetä, raikasta, kuulasta, epätavallisen makeaakin. Jostain päädyin siihen arvaukseen, että sencha satsuma olisi melko varhaisen poiminnan senchaa, vaikka ”Satsuma” on myös entisaikainen nimitys yhdelle Japanin provinsseista. Sencha itsessään merkitsee toisen sadon poimintaa, kun shincha on ensimmäistä satoa ja bancha myöhempiä (kiitos Teekauppa). Japanilaisista teelaaduista olen aina ihaillut gyokuroa ja matchaa niiden puhtaan ja vehreän maun vuoksi, ja nyt joudun kyllä myös aloittamaan uuden tutustumisen senchaan. (Banchaa satuin sattumalta maistamaan äskettäin eräässä maaseutu-kahvilassa, mutta ainakaan pallosihtihaudutuksena turhan kuumaan veteen tehtynä, se ei varastanut sydäntä.)

Ei olekaan niin yksiselitteinen senchan maailma, kuin luulin.

Japanin kirsikka -teetäkin on kulunut litratolkulla.

Yksi asia johtaa toiseen, tai ehkä havainnot vain tapahtuvat rinnakkain. Niin tai näin, monenlainen idealismi on menettänyt elämässäni asemaansa, vaikka yleismaailmallisena ilmiönä se olisikin edelleen arvossaan. Kuten nyt tämäkin: aina uudelleen ja uudelleen olen nautiskellut japanilaisesta kirsikoilla ja aromeilla maustetusta vihreästä teestä. Siinäkin lienee ollut pohjalla jonkinlainen sencha ja pakastekuivatut kirsikat tekevät siitä entistäkin raikkaaman ja makeamman. Maku on mielestäni ollut aika vaniljainen, joten ehkä aromissa on sitä tai sitten jotain muuta kermaisen karkkimaista. Siis aivan kristallisen kukkea tee, enkä edes tiedä, mitä se tarkalleen on.

Tietämisen illuusio on osoittautunut typeryydeksi ja aatteen kirkkaus täysin käyttökelvottomaksi nykyisessä arjessani. Kerta kerran jälkeen tulee vain Se Todellisuus häiritsemään perfektionistin maalaustyötä ja Aikasyöppöni hurauttelee viereistä kaistaa ohi tuhatta ja sataa jos jään varjoja ja valoja maalailemaan.

Välillä huomaan, ettei minulla ole hajuakaan mistään tai ainakaan siitä, miten tulisi tehdä parhain päin. Intuitiolle näytän takalistoa, sillä sen äkkikirkkaita lamppuja olen odotellut turhaan ihan riittämiin. Tietämisen tilalle tulee kokeminen ja sen hetken läpieläminen, että en tiedä. Juon päivittäin litratolkulla vihreää ja oolongeja ja kypsyttelen tunnelmia, josko siitä sitten jokin ajatus jalostuisi. Pääasiassa jalosteet ovat olleet vähissä, mutta ainakin tee on hyvää ja jälleen siis osa arkeni jokaista hetkeä.

Mallorcan Palmalla oli pieni, mutta valikoimaltaan kattava teepuoti.

Eräänä päivänä kaivoin kaapin perältä pussin, jonka olin ostanut vuosi sitten Mallorcan reissullani, juuri ennen kuin kuukausia kestänyt teetaukoni alkoi. Valmistin pussinpohjat, mutta mitäpä mausta olisi enää jäljellä. Olin jättänyt tuonkin teen iäksi lojumaan. Hukkaan meni se tuliainen, maistui vain pahvi ja kitkerä vesi.

Teen kanssa ei kannata jäädä odottelemaan ja säästelemään. Hyvää teetä voi valmistaa aina uudestaan, loppuneen laadun tilalle voi aina hankkia jotakin uutta ja herkullista, tai sitä samaa, jos se sattui miellyttämään. On turha jäädä harmittelemaan niitä epäonnistuneita haudutuksia (kuten toissapäivänä, jolloin olin iltapäivään mennessä juonut vain hirvittävän pilalle menneitä pannullisia).

Silti, jos nyt saisin kääntää kelloa, jättäisin tietämisen ehkä vähemmälle.

Kun katson taaksepäin, muistan luulleeni tietäväni, mutta nyt huomaan tietäneeni melko vähän tai vääriä asioita. Päivät opettavat, että olosuhteissa on enemmän totuutta kuin aatteissa. Nyt uskon, ettei tietäminen ole sittenkään kovin tärkeää. Tänään se ainakin on mahdotonta.

Hetki helmille

Ajankäyttö on taitolaji. Sen todistaa tämänkin blogin päivitystahti. Minun aikani on repaleina, siis hetki siellä, toinen täällä ja yleensä sählään sitten monta asiaa kerrallaan. Yhteen hetkeen mahtuu tehtävien kirjo ja saanko sitten mitään valmiiksi. Pitäisi juurtua. Palata vaikka hengitykseen. No, palaan siihen, mihin parhaiten osaan.

Juon kyllä valtavia määriä teetä päivän aikana. Kuten tee on aina ollut, on se edelleen keino varastaa hetki, rakentaa minuutta ja rentoutua vaivihkaa. Jasmiiniteellä on aina ollut erityinen asema minun teekulttuurissani. Sen vaikutusmekanismi on tarinallinen, toisin sanoen lumetta, plaseboa ja uskomusta, mutta niinkin hyvin todellista. Kuten monesti elämässä.

Jasmiiniteellä on outo voima liimata huomio teehetken nautintoon erityisellä tavalla. Uskoisin, että osasyynä on ainakin sen dominoiva tuoksu. Niin ja tuoksuhan toistuu sitten yhtä kaikenkattavana maussa, joka ei kyllä jätä sijaa vienoille haamuaavistuksille. Mitä tahansa aistien kokemuspiiriin tulee, joka syrjäyttää hetkellisesti kaiken muun, sellainen ankkuroi tietysti tiukasti kuluvaan hetkeen. Ja sitähän tässä harjoitellaan aina vain uudelleen. Tämä aikasyöppöni on melkoinen guru kyseisessä taidossa. …Ja patistaa myös vaateliaalla läsnäolollaan harjoittelemaan repaleisten hetkien hyödyntämistä (siis niistä nauttimista). Omaa aikaa pitää varastaa. Jasmiinitee varastaa tyylillä ja varmuudella.

Viimekertainen höpsö vertailu oli sen verran hauskaa, että otin encoren jasmiinilla. Kaapissa sattui olemaan kahdenlaista Phoenix Dragon Pearls:a (tai Jade Jasmin Pearls), jasmiinihelmiä siis. Toinen vihreää, toinen valkoista (tai sitten vain luokiteltu eri tavoin). Hyvin samannäköistä ja -oloista ensituntumalta ja mietinkin, että joskohan nämä oikeasti ovat yhtä ja samaa teetä. Siispä vertailu tuli oikeastaan tarpeeseenkin ja erojakin löytyi.

Etualan valkoisessa versiossa helmet ovat hieman isokokoisempia.

Valmistusmenetelmä on siis kummassakin sama, jasmiinin maku tulee jasmiininkukista. Kukat poistetaan teestä ennen pakkaamista, kun ne ovat makunsa luovuttaneet. Joissakin jasmiiniteelaaduissa jasmiininkukat jäävät teen joukkoon, joskus on sitten käytetty vain aromeja maun luomiseksi.

Vihreämpi vasemmalla.

Huomaan molempien tuoksuvan vähän karkkimaiselta esilämmitetyssä astiassa. Kuten edellisessäkin vertailussani, myös tässä on sama hauska yksityiskohta: toinen laaduista (valkoinen) kelluu, kun toisessa helmet painuvat pohjaan.

Valkoisen maussa ja tuoksussa jasmiini on vahvemmin läsnä ja maku on jotenkin terävämpi ja täyteläisempi. Vihreän maku on raikkaampi, mikä ei sinänsä yllätä, sillä niin etukäteen tietysti olettaisikin, mutta vihreässä on myös savun häivettä, jota en mukamas valkoisesta erota.

Vihreä vasemmalla, valkoinen oikealla.

Valkoisen version toinen haudutus on entistä kirkkaamman kukkainen ja tuo mieleeni hajuvedet. Sen myötä on helppo ymmärtää, mikäli joku pitää jasmiiniteetä turhan hyökkäävänä. Vihreän toinen haudutus syventää teen makua ja kirpeä jasmiini tulee aikaisempaa enemmän esiin. Näistä ei tietenkään voi julistaa mitään suosikkia, kumpikin on herkkua omalla tavallaan ja erot ovat häilyväisen heikkoja. On kuitenkin tyydyttävää huomata, että vihreänä markkinoitu tavara on selvästi vihreälle teelle ominaisen raikas ja valkoisempi sisarus on valkoisella tavallaan hunajainen ja syvä.

Mielestäni nämä jasmiinihelmet ovat maultaan hienompia ja selkeämpiä kuin tavallinen irtolehtinen jasmiinitee. Ehkä helmet koteloivat sisälleen jasmiinin maun huolellisemmin. Jasmiiniteen äärellä tunnen vähän höpsöä kiitollisuutta siitä, että saan nauttia teen parissa näin hienoista elämyksistä. Silloinhan taika on taas toiminut.

Alkeelliset haudutteluolosuhteet.

Pieni ja höpsö vertailu

Kotona asustaa nykyään pieni aikasyöppö. Blogin ääreen pääseminen on harvinaista arjen luksusta. Tämäkin kirjoitus on ollut tekeillä jo kuukauden päivät. Pidetään siis teksti lyhyenä ja aiheet tiiviinä. Tietänette, se on minulle varsin vaivaton tehtävä.

Kaapissa on useita teelaatuja, joista haluaisin kirjoittaa, ja olen joutunut juomaan pussiteetä ihan siitä syystä, etteivät irtolehdet hupenisi tyhjäksi ennen kuin ehdin blogin ääreen.

Maistelussa on nyt kahta ensimmäisen sadon darjeelingia, tietysti viime keväisiä. (Hups, aika vain hurahtaa.) Toinen tee tulee Darjeelingin Margaret’s Hope -tilalta ja toinen Millikthong -tilalta. Intian Darjeeling on perinteisesti tunnettu tummasta teestään, mutta Darjeeling-teen erityisyys ja omaleimaisuus tulee siitä, että tumma tee ei ihan teknisesti ottaen ole täysin tummaa eli sataprosenttisesti hapetettua. Tyypillisestä oolong-teestä darjeeling eroaa kuitenkin ulkonäkönsä ja toki makunsakin puolesta, joten se ehkä helpommin kallistuu tumman teen lokeroon ja sitä on vaikea mieltää oolongiksi. Tämä persoonallisuus maussa, käsittelyssä ja ulkonäössä tekee helpohkosti nautittavasta darjeelingista mielenkiintoisen. Usein darjeeling-teelaaduissa onkin erotettavissa iloinen sekasotku tummia, vaaleampia ja vihreitä lehtiä, joten ehkä voisi ajatella, että ne ovatkin sekoitus eri asteisesti hapettuneita lehtiä.

Margaret’s Hope on varsin perinteinen, arvostettu teetila, jossa kasvatetaan kiinalaista teepensasta, eli camellia sinensistä, eikä assamicaa, niin kuin toisaalla Intiassa. Millikthongin tila sijaitsee lähempänä Nepalin rajaa, mutta kasvattaa teensä niin ikään kiinalaisesta pensaasta.

Taka-alan Millikthong on mielestäni hieman vihreämpää.

Kuivanakin teelehdissä on eroja. Margaret’s Hope on paljon tummempi tuoksultaan kuin Millikthong. Ensimmäinen tuoksuu heinältä, toinen ruoholta. Margaret’s Hope on vähän mausteisempi kun sitä vertaa raikkaaseen Millikthongiin. Esilämmitetyssä astiassa lehtien tuoksuerot tasoittuvat ja ruohoinen tuoksu saa seurakseen makeaa. Haudutellessa Millikthongin vihreämpi tuoksu taas voimistuu. Joku lapsuuden tuoksu taas. Margaret’s Hopessa viinimarjapensasta, Millikthongissa vadelmaa. Muistuu mieleeni ne kokeilut, kun kuivatin uunissa kesän lehdistä yrttijuomaa. Jännää: Margaret’s Hopen teelehdet painuvat pohjaan, kun Millikthong kelluu.

Tämä Margaret’s Hope on ruskan väreissä.

…Kun taas Millikthong on kesäisempää.

No, loput arvaattekin jo. Kuten tuoksuttelusta joku sherlockki saattoi arvata, Millikthong maistuu kaveriansa kirpeämmälle ja vivahtaa vihreään teehen. Margaret’s on minulle varsin perinteikkään darjeelingin edustuskuva, jotenkin neilikkainen ja kanelinen, aavistuksen raikas ja savuinen yhtä aikaa.

Teen värisssä ei ole suurta eroa.

Kovin moneen haudutukseen ei darjeelingeista irtoa makua, sillä lehdet nyt ovat tuollaista haketta, kuten asiaan kuuluu. Näistä darjeeling-laaduista tulee mieleen pu’er, vaikka se voi kuulostaa kaukaiselta. Makuprofiilissa on kuitenkin samankaltaista kaarnamaisuutta ja maan kumua, vaikka darjeeling on tietysti paljon keveämpää. Mielestäni nämä kirjavat darjeelingit ovat aina olleet täyttäviä, vaikka suuhun ei tulisikaan paksua oloa, kuten jossain kömötummateessä. Oli hauskaa ottaa pieni lennähdys arjen huushollaamisesta makuvertailutestiin. Darjeelingit on todettu kakkujen parhaiksi kavereiksi!

JK: Olen keksinyt, miten kahvia pystyy juomaan: laittaa suklaasiirappia maun mukaan (eli noin puoli desiä) kupilliseen.

Blogien päivittelyä ja päivitystä

Olen löytänyt jälleen uusia teeblogeja ja päivittänyt linkkilistaani. Missä olette piilotelleet, kollegat?!

Huonompi soppa

Joskus menee metsään ja ensivaikutelmaan voisi enemmän luottaa. 

Intuitioni teekaupassa sanoi, että ei ole mitään järkeä yhdistää minttua ja gunpowderia, mutta kun kerran olin matkannut sata kilometriä ostaakseni muun muassa minttuteetä, en sitten osannut siinä perääntyä.

Vaikka ei olisikaan juurikaan tutustunut eri teelaatuihin, gunpowder on melko helppo muistaa. Siinä on vahva maku ja tuoksu ja nimi antaa vinkkiä makuprofiilista. Gunpowder on kiinalaista, yleensä vihreää teetä, joka tuoksuu melko savuiselta. Siinä on myös voimakas ruohomainen ja savustunut maku. Nimen alkuperää ei pystytä varmuudella määrittämään, mutta nykyaikana hyvä muistisääntö on, että gunpowder -tee muistuttaa hieman ruutia tiiviiksi palloiksi rullatun ulkonäkönsä ja ruudinpölähdyksisen makunsa vuoksi.

Gunpowderia ja mintunlehtiä

Minttu taas toisaalta on sekin vahvamakuinen ja -tuoksuinen ainesosa, joten ennen maistamista jo pohdin, miten nämä kaksi oikein naitetaan yhteen. Lopputulos on pelätyn kaltainen. Kumpikaan maku ei pääse oikeuksiinsa, ei rehevä gunpowder, eikä suloinen minttu. Ne sabotoivat toinen toisiaan ja lopputulos on melkoista sekasoppaa. Ei maistu minttu, ja joka haudutuksella se katoaa yhä kaukaisemmaksi, kun aavistuksen kitkerä vihreä tee valtaa vyörymällä alaa.

Minttutee hautuu

Minttuteen kotimaassa Marokossa asia on kuitenkin juuri niin hämmentävä, kuin tässä annetaan olettaa. Suosituin pohja minttuteelle on nimenomaan gunpowder. Yritän ymmärtää, miksi. Marokkolaisen minttuteen ja teekaupasta ostetun mausteteen välillä on nimittäin kaksi merkittävää eroa. Yleensä marokkolainen minttutee valmistetaan tuoreista mintunlehdistä. Niitä myös käytetään runsaasti, joten lähtökohta on kaukana tästä irtoteestäni, jossa kuivattuja minttuhippuja on siellä täällä. Minttu pääsee siis jyräämään. Toisekseen, marokkolaisessa tyylissä sokerin kanssa ei säästellä, joten teehen lisätty sokeri taittaa suloisesti gunpowderin hieman kirpsakampaa puolta ja tuo mintun herkullista makeutta esiin. En raaskinut tässä sokeria käyttää, ehkä makeutettuna maku olisi ollut tyydyttävämpi.

Lasikaan ei pelastanut.

Sittenpä voi kysyä, onko tämä kömpelösti valmistamani minttutee marokkolaista minttuteetä lainkaan, vai vain hieman epäonnistunut mausteteesekoitus. Kun alkuperäistä ideaa ei kerran voi suoraan kopioida, olisi yritelmä pitänyt ehkä kokonaan jättää toteuttamatta. Arkiteenä tämä sen sijaan menee. Gunpowderin olen jo vuosia jättänyt hyllyyn, sillä en ole oikein päässyt sisälle sen jymäkkään ja hieman rahvaanrehvakkaan luonteeseen. Niin taidan tehdä vastedeskin.

Palaan alkuun

Siinä siis seisoin erään ketjuliikkeen teehyllyn edessä melko orvon oloisena. Tietysti yritin esittää olevani kuin kuka tahansa kadunmies, joka oli vanhasta tottumuksesta poikennut teeostoksille ja yritti vain pähkäillä, mikä maku olisi vielä kokeilematta. Todellisuus oli, että huomasin olevani täysin vieraalla maaperällä. Edessäni oli hyllymetreittäin teetavaraa. Oli pukkaa, clipperiä ja forsmania. Oli pussia ja irtoa. Oli yrttihauduketta jos jonkinlaista ja vieressä kunkin merkin earlgreyt ja monenkirjavat maustesekoitukset. Huomasin, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä makuyhdistelmä voisi toimia ja minkälainen pussi minkäkin pakkauksen sisältä paljastuisi. Makuyhdistelmä, aivan oikein. Olen todennut, että puhtaat, maustamattomat vihreät ja oolongit on paras hankkia erikoisliikkeestä. Siis jos haluaa vähänkään päästä perille siitä, mitä on juomassa tai, kun odottaa ylipäänsä nauttivansa teen makuvivahteista. Näissä verrattain isojen teetalojen tuotteissa on parasta pitäytyä maustepuolella.

Totesin siis, että olin tekemisissä aivan toisen teegenren kanssa, kuin mihin olin tottunut. Teestä ei kaivata lainkaan samoja ominaisuuksia silloin, kun vertaillaan, minkä alueen vihreää laatua ottaisin tai silloin kun etsitään mausteteen herkullisimpia sekoituksia. Eihän jälkimmäisessä tapauksessa pääosassa ole tee, vaan teehen liitetyt makuyhdistelmät. Ostamani pussikin sen jo kertoo: ”musta tee, vadelma, valkosuklaa, vanilja, ruusun terälehdet ja aromit”. Hengästyttävää, eikö! Mutta siis ”musta tee”, täts it. ”Aromit”? Ei lisättävää.

On terälehteä ja aromia.

Miten tähän oli tultu?

Jokin aika sitten lähes yhdeksän kuukauden teeällötykseni näytti lopulta tulleen tiensä päähän. Kuten aiemmin todettua, aloittelin jostain syystä maustetuista pussiteelaaduista ja vähitellen aloin innostua jo irtoteestäkin, mielellään ainakin tummasta, jos ei sentään aina maustetusta. Niin siis hupenivat kaapistani tummat darjeelingit, chaiteet ja joku russian earl greykin, joka mahtoi olla vanhaa kuin mikä. Kun jotenkin siedettävät vaihtoehdot loppuivat, oli aika lähteä täydennysostoksille. Onneksi joulun aikaan oli melko helppoa taipua ostamaan jouluteetä ja talvimaustesekoituksia. Ne hujahtivat parissa viikossa ja sopivat maultaan kuivakakkujen ja suklaaherkkujen kanssa. Suorastaan ahmin teetä. Kun sitten kopsuttelin jouluteepussin pohjalta viimeisiä hitusia teekannuun, jouduin makustelemaan tilanteen kehittymistä. Vihreä tee ei maistuisi edelleenkään. Pystyin toki juomaan sitä, mutta pakosta, ilman entisajan nautiskelua.

Hyväksyin siis ainakin puolittain sen tosiasian, että tämän uuden elämäntilanteen kynnyksellä – kun olin jo ajautunut kompromisseihin muidenkin periaatteitteni osalta – ei maksaisi vaivaa taistella ylemmyydentunnosta teeosastollakaan. Suuntasin siis uudelleen teeostoksille, mielessäni uhkarohkea suunnitelma. Kävelisin pää pystyssä, vailla omatunnon häivää, noukkimaan hyllystä mukavimman kuuloiset mausteteet.

Niin, siis helpommin sanottu kuin tehty. Ostin muutamia tummia maustehirvityksiä ja pari paketillista pussiteetäkin. Vasta eräänkin pakkauksen juotuani huomasin, ettei siinä pussinlitukassa ollut teetä ollenkaan, pelkkä herbalia. Näin nolosti käy teeihmiselle, kun humpsahtaa oudolle maalle. Ihanien mausteiden sinfonia houkuttelee unohtamaan, että olisin tarvinnutkaan teetä tähän pohjalle.

Olikin pelkkää yrttihauduketta.

Mutta olenhan kuulkaa nauttinut, kun olen holvaissut kuumaa vettä pussin päälle ja lillutellut sitä narun nokassa kupissani. Miten helppoa! Siinä sivussa olen kironnut liian maltillista mausteiden käyttöä. Kyllä mielestäni suklaatee saisi maistua ihan autenttisesti suklaalle. Jonkinlaisella riemunsekaisella uholla olen päättänyt ottaa tästä harharetkestäni kaiken irti. Teesnobi minussa on vaihtanut vapaalle ja ehkä puolisonikin (kahvi-ihminen) jonkin ajan kuluttua toipuu järkytyksestään.

Pussin lilluttelua.

Linkkejä

Olen päivittänyt blogini linkkilistaa löydettyäni muutaman mukavantuntuisen uuden teeblogin. Suomeksi tietysti. Käykää ihmeessä tutustumassa Silkkipussiin, Teetuokioon ja Teeblogiin klikkaamalla oikeassa laidassa olevia linkkejä.Toivotaan, että kävijöiden määrä siivittäisi nämä blogit pysymään voimissaan.

Löysin myös mainion kirjoituksen liittyen jokin aika sitten Norjassa julkaistuun tutkimukseen, jossa todettiin, että maustetuissa teelaaduissa oli lisättyä sokeria, vaikka ainesosaluettelossa ei tätä oltu kerrottu. Tässä postaus ja tässä yksi uutinen aiheesta.

Hiivin kohti teetä

Nyt tarvitsisin teetä enemmän kuin koskaan. Hermostun helposti ja väsyn helpommin. Teen tuomien hengähdystaukojen poissaolo korventaa sielua. En osaa pysähtyä ilman teetä. Sitten käy niin, että olen pysähdyksissä koko ajan. Blogikin heijastaa tätä.

Olen jo pohtinut, miten blogilleni käy. On sääli, ettei mitään kirjoitettavaa ole ollut. Teeblogia on mahdoton päivittää, jos teen kanssa ei ole missään tekemisissä. Olen miettinyt, olisiko parempi sulkea koko blogi. Ehdinkö enää kirjoittaakaan? En ole kuitenkaan periksiantavaa sorttia. En haluaisi päätyä yhdeksi niistä suomalaisista teeblogeista, jotka ovat hiljentyneet tai kadonneet. Olen kirjoittanut blogiani jo neljä vuotta. Meitä teestä bloggaavia, varsinkin maustamattomista laaduista kirjoittavia, on niin vähän. Mielelläni olisin osa hieman vilkkaampaa yhteisöä. Mutta niin lienee asia, että vaikka teestä onkin viime vuosina tullut yhä mediaystävällisempi aihe ja hyvän teen arvostajien määrä on kasvanut, harva kuitenkaan kokee omakseen teelle omistautumisen. Tee ei liikuta massoja. Toisaalta, suomenkielistä tietoa teestä on vaikea löytää ja englanninkielinen informaatio on usein keskenään ristiriitaista. Teehen perehtyessä voi kokea paljon turhauttavia hetkiä. Teeblogin pitäminen vaatii sinniä ja nöyryyttä hyväksyä oma tietämättömyys.

Valkoisen Leijonan pesässä on jo valoa tunnelin päässä. Tuumimme Leijonani kanssa, riittääkö se. Olen jo juonut teetäkin, vaikka en mitään valtavia määriä. Jostain syystä aloitin maustetusta pussiteestä. Se tuntui helpoimmin lähestyttävältä. Olen juonut kupillisen silloin tällöin, lähinnä kylästellessä tai kahvipöydässä. Nyt valmistin ensimmäisen kerran itselleni teetä kamjovessa. Viime viikolla nimittäin siirryin jo pussiteestä pallosihdattuun teehen. En ole kuitenkaan vielä päässyt ihan teelehden autenttisimpaan muotoon. Kupissani on tummaa darjeelingia. Vihreät teet jäävät puolittain juomatta. Ehkä kuukauden, parin päästä uskaltaudun jo vihreän suuntaan. Ei tästä teenjuonnista vielä bloggauksen aihetta saa kehiteltyä. Kuka olisi arvannut, että teetaukoni hujahtaa lähes yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Säälin ystäviäni, mitä he nyt laittavat minulle joululahjaksi, jos kaikki muut ideat on jo käytetty.

Vaan luulen: joulusta en selviä juomatta teetä. Mikä muu kokoaisi perheen niin rauhallisesti yhteen? Tai ehkä nyt onkin se joku muu. Se, joka vetää vertoja jopa teelle. Mahtaakohan Iso Valkoinen olla mustasukkainen?